Äänestyspäivä on kallistunut jo iltaan jaäänestyspaikkojen ovet on suljetut jo aikoja sitten. Ääntenlaskentakin taitaa olla jo loppusuoralla. En enemmälti ole seurannut koko asiaa, mutta ei voi välttyä kuulemasta kun telkkari pulisee selän takana.     Itse kävin uurnalla ennakkoäänestys päivänä.Tosin olisin sen tapahtuman mielellään jättänyt väliin, mutta lievän painostuksen alaisena suoritin kansalaisvelvollisuuteni. 

En ole ollenkaan kiinnostunut politiikasta, en ymmärrä sitä yhtään. Tärkeätä se joka tapauksessa on, miten muuten tätä Suomea pystyisivät nuo viisaat ihmiset pitämään "pystyssä" ja eteenpäin luotsaamaan. No...nyt saa tämä politikointi riittää sitä ymmärtämättömän ihmisen osalta.

Oho, joko se kello on taas karannut näyttämään myöhäistä aikaa. Jospa lähtisi jututtamaan Nukku-Mattia muutamaksi tunniksi. Huomenna onkin työntäyteinen päivä tiedossa. Ajattelin tehdä vielä ruisleipää ennen kesän tuloa. Kesäksi jätän sen työn tauolle, ei sitä helteiden aikaan pysty tekemään kun  on kuuma muutenkin ja joutuu uunia lämmittämään kovasti. Muutenkin koko leivän teko on vähän turhauttavan tuntuista kun syöjiä ei ole kuin tuo lähiomainen yksin, itse kun en sitä SAA syödä.

Ei muuta kuin pää pehkuihin.

Tällä hetkellä ei ole oikea aika mihinkään sepustuksen tekoon, univuode kutsuu jo. Siispä yritän joku toinen päivä uudelleen, mikäli en unohda kuinka tänne pääsee. Joten...hyvää yötä.

Se on taas joulu taakse jäänyttä elämää, tänäkin vuonna. Hulinaa ja huisketta riitti vaikkakin pienemmässä mittakaavassa kuin muutamana edellisenä jouluna.

Ensin olin sitä mieltä, että vietämmekin lähiomaisen kanssa hiljaisen ja rauhallisen joulun mikäli se hänen kanssaan onnistuu... sähköjäniksen. Puolet jälkikasvusta kun ilmoitti olevansa estyneitä saapumaan Savoon asti. Ajattelin että vanhemmat lapset viettäköön myös omalaisensa joulun, ei tarvitse huolehtia meidän vanhojen "viihdyttämisestä". Mutta niin vain takajaloilleen nousivat, ei tule kuuloonkaa yksin mökkiin jäämisestä, mukaan vaan yhteiseen riemuun. No, mikäs siinä, viettäkäämme aatto suuressa tuvassa. Mutta lupasin joulupäivän ruokailun järjestää täällä pienessä tuvassa.

Aloitin menyyn suunnittelun, mutta tietysti siihen tuli heti muutoksia. Oli kylätalolla KAUNEIMMAT JOULULAULUT ja sinne oli  mentävä. Ja lennokkaasti, eli lensin pihalla komiasti selälleen. Luulin että selvisin säikähdyksellä, mutta kyllä se illanmittaan tuntui sydänvaivoina. Seuraava päivä menikin lepäillessä. Siitä selvittyäni päätin leipoa joulupullaa. Lämmitin uunin, alustin taikinan, tein ruokaa, vastailin puhelimeen yms. Aloitin leipomisen ja samassa tuli jo nuorta porukkaa seuraamaan hiihtoja tv:stä. 

Yht'äkkiä minua alkoi oksettaa. Huusin että leipokaa pullat, minä en jaksa, tauti iski.

Kyllä pullat tuli leivottua ja kaikki muukin senhetkinen homma. Siinä sivussa mummokin hoidettua. Illemmalla sain sitten "kurin palautusta" eli pysyä iisisti jatkossa eikä hyppiä liikoja. No ei sitten hypitty. Onneksi oli piparit leivottu, ilman niitä ei tunnu joululta. Vähän niinkuin salaa yritin kyllä hommiani hoidella, sain lähiomaisen kaveriksi "villakoirien" metsästykseen. Hän oli vähän sitä mieltä että mitä niitä hätyyttelemään, sopiihan ne olemaan vaikka sängyn alla. Mutta pelkäsin että haukkumaan vielä mokomat alkavat, pitäähän niitä pois imurilla hätistää.

Aatto tuli ja liukkaat pihat ja tiet. Haudoilla käynti hieman pelotti kun oli niin liukasta. Illemmalla isossa tuvassa odotettiin pukkia joka toi taas röykkiön paketteja ja helpotti nuorimmaisen jännitystä. 

Aatto-illallinen oli mahtava...taas. Kyllä oli ison tuvan emäntä ahertanut sen eteen, onneksi oli käly ja tyttäret apuna. Minä vain valmista odotin ja tietysti ähkyyn asti taas söin. 

Seuraavana, eli joulupäivänä, porukka kokoontui tänne meille. Ja taas taas toistui edellis-iltainen tapahtuma. Ja ruokaa riitti, vaikka 14 henkeä pöydän ympärille kertyi. Ja taas oli mahanahkat pinkeinä. Mikähän siinä on että jouluna pitää ahtaa sitä ruokaa sisäänsä niinkuin olis nälässä pidetty muutama viikko. En ymmärrä.

Kyllä se oli mukavaa viettää joulu suuren sakin kanssa, tuntee että ei ole yksin. Vaan joskus haluaa hiljaisenkin joulun kokea, etenkin näin vanhana. Toisaalta , luulen että senkin tulen vielä kokemaan joskus tulevaisuudessa. Mutta sitä en usko että kohtaloni olis yksinäiset joulut. Minulla on niin ihanat ja kiltit lapset että eivät he ihan siihen pisteeseen laske tapahtumien mennä. 

Päivä oli tänäänkin niin sateisen oloista ettei marjapensaisiin ollut asiaa, ei niitä sadesäällä voi ruiskuttaa. Eilenkin satoi ihan koko päivän. Mutta Vapuksi on luvattu jo parempaa säätä, silloin ruiskuttelen.

Tänään varasimme pikku-pikku matkan että ei homehduta täysin tänne metsään. Sitten lähiomainen huomasi että passiakin tarvitaan matkalla. Hyvä tavaton...nehän meni jo vanhaksi tammikuussa. Huomenna on lähdettävä jonkunlaista tunnistus paperia hommaamaan, ei taida kela-kortti kelvata, eikä ajokorttikaan.

Pitää varmaan lähteä katsomaan haluaako kissa tulla yöksi sisälle. Nykyään tykkää viettää öitään ulkona ja päiväksi tulee sisään makoilemaan. Ja nukkumaan tässä on itsekin mentävä, tuolla makuukamarissa taitaa tuutulaulu jo soida (kuorsaus), ei sitä muuten jaksa kaupunkireissua huomenissa heittää.

Ajattelin virkata ohuenohuesta langasta pienen pitsiliinan. Löysin lähiomaiseni vanhan tädin virkkaaman kauniin pitsiliinan jonka mallin mielsin aika helpoksi toteuttaa. Kun vielä kaapissa oli äidiltäni perimät tarvikkeet, pitsin virkkaamiseen sopivia virkkuukoukkuja sekä ohutta pellavalankaa. Tutkiessani koukkuja huomasin että mukana oli vielä koukku jolla olin virkannut kansakoulun käsityötunnilla nenäliinoihin ym. reunapitsejä. Koukku oli niin pieni etten sitä edes vanhoilla silmillä erottant, nimittäin sitä väkästä, vaikka nenälläni oli uudet rillitkin. Piti sormin tunnustella ja todeta että kyllä oli.

                                      Aloitin ketjusilmukoilla. Koko ajan päässä pyöri ettei tästä tule mitään, lanka karkasi jatkuvasti sormien välistä. Tosin hieman suuremman koukun otin käyttöön, mutta silti. Aloitin toisen kerroksen ja pidin jo varmana että siinä on tulossa jatkoa "tulevaan  näyttelyyni" joka koostuu ainoastaan kesken jääneistä käsitöistä. Pääsin jo kolmannelle kerrokselle, mutta sitten tulikin jo nälkä ja piti nousta etsimään välipalaa.

Aika näyttää yltääkö tämä valtaus pidemmälle, mutta pahasti pelkään että työ "näyttelyyni" päätyy. Toisaalta...toivossa on hyvä elää, jospa edes yhden liinan saisin aikaan tämän maallisen vaelluksen aikana. 

Se tärkeempi työ olisi ollut tänään marjapensaiden kevätruiskutus. Aloittelinkin sitä, mutta alkoi sataa tihuutella niin ei onnistunut ruiskutukset. 

Olin 3 viikkoa sitten ruskaretkellä Pohjois-Suomessa, siitähän sitä pitäisi jotain legendaa heittää tänne ennenkuin muistot pakenee, mutta odottelen vielä jonkun päivän että saisin apuvoimia kuvien siirtämisessä puhelimen muistista. Sitä temppua en itse hallitse.  

Hyvillä mielin lähdin retkelle, olin sitä mieltä että kaikki onnistuu nyt. Edellisenä syksynä kipeytynyt kantapää oli jo parantunut ja olkapäätkin olivat siedettävät kun muisti jumpata vaan. Mutta kuinka ollakkaan, ei se niin mennyt kuin haaveilin. Tai toisaalta...olisi se pitänyt arvata. Kun tällainen vähemmän hento ihminen istuu tunti tolkulla linja-autossa jossa liikkumatilaa on hyvin rajoitetusti niin eihän se ongelmitta mene. Jalottelutaukoja tosin oli tuon tuostakin mutta ei se näköjään riittänyt. Iskias mokoma alkoi vaivata jo toisena matkapäivänä.

Se vaivaa vieläkin. Olen etsinyt tietoa vaivasta, sen syystä ja mahdollisesta hoidosta. No mitä selvisi? Paranee usein itsekseen. Kipu voi kestää kuukauden, toisilla kaksikin. Lohdutukseksi sanotaan että voi mennä puolikin vuotta. Siispä ei tässä mitään hätää ole, ainakaan ei liian rajusti tunnu paranevan.

Vihdoin annoin periksi ja tilasin lääkärille ajan. Ilmeni näet jo muutakin alkuperäiseen kipuun liittyen. Jos nyt sais vähän helpotusta ja pääsis kunnolla vaikkapa pihahommiin. Ja sitä lajia riittää, sillä syksyllä jäi kaikki tekemättä. Niin että toteen kävi taas yksi sanonta: Edestään sen tekemättömän löytää.

Nyt näyttää jo todellakin että se kevät koittaa. Lumet on lähestulkoon jo sulaneet. Kovin suuret ei lumimäärät tosin olleetkaan, enempi kuitenkin kuin edellistalvena jolloin kärsittiin lumipulasta peräti. Korkein lukema nyt lumimittarissa tais olla peräti 45 sm. Tasaseen tahtiin ne hanget sitten alkoivat huveta paljastaen lakaisemattoman pihamaan. Tosin sitten pariinkin otteeseen meikäläisen häpeän tunnetta armahdettiin koska satoi pienen kerroksen uutta puhdasta lunta. Ei siitä kyllä pitkäaikaista apua ollut. Mutta "antaa olla akan järvessä, nousoo se sieltä poiskii", eli kunhan saan koipeni kuntoon niin alkaa se harava laulaa...toivottavasti.

Jäät ovat vielä, kuulemma, "kantavat" pilkillä käyvien riemuksi ja kotona odottavien kauhuksi. Minä en kertakaikkiaan ymmärrä tuota heikoilla jäillä keikkumista. Lähiomainenkin lähti yks'päivä pilkille ja myös iskukoukkuja kokemaan. Lupasi palata tunnin kuluttua. Meni tunti...ei kuulunut. Ei vielä toiseenkaan tuntiin. Ajattelin soittaa kysyäkseni kummalla puolella jäätä hän on, mutta puhelinpa olla nökötti tuvan pöydällä. Tulihan se viimein sieltä ja minä pääsin avaamaan sanaisen arkkuni. Olin tosiaan hieman pahalla päällä, mitä ihmettä hän ajattelee tuollaisella pelillä, ei edes puhelinta mukana. Miten hän luulee minun kipeällä jalalla rämpivän kilometrin matkaa upottavassa hangessa lammelle katsomaan tilannetta ja niin edelleen. Puhelimella voisin tarkistaa onko apua hälytettävä vai voinko rauhassa jatkaa odottamista. Ikävää kiusaamista tuollainen, kun tietää vielä miten pelkään jäitä ja etenkin niiden pettämistä. Sen jälkeen on onneksi ottanut puhelimen eikä liian kauan ole viipynyt. Joskus kannattaa näköjään nousta takajaloilleen ja antaa kuulua.

Nyt on pääsiäinenkin mennyt menojaa, viimeisiä tunteja vietetään. Huomenna alkaa taas arki. Senverran on yritettävä lähteä liikekannalle, että katsastaa omenapuut ja leikkaa niistä ne ylimääräiset oksat. Siis kevät leikkaus, jos sais jonkunlaista satoakin ajan mittaan. Ja pitäisihän noita kukansiemeniäkin yrittää kylvää itämään. Olisi sitten kesemmällä taimia joita kukkapenkkiin istuttaisi, mutta se onkin sitten jo toinen juttu. On näet käynyt niinkin että idätetyt ja taimelle nousseet kylvökset ovat kuivuneet laatikoihinsa, en ole näet mikään viherpeukalo. Silloin sanoin jälkikasvulle että jos näette minun hypistelevän siemenpusseja niin puuttukaa ihmeellä asiaan. Nyt eivät ole puuttumassa.

No, ei nyt niin yllätys ollut loppujen lopuksi. Alkoi hidastella ja muutenkin herjata ajoittain. Mielessä oli että pitäisi siirtää tietoja ym ulkoiselle levylle, mutta ajattelin että kerkiin huomennakin sen tehdä kun tällä hetkellä en jaksa. Joku vuosi sitten sain kuulla että vaihtaessani konetta vaihtuu myös käyttöjärjestelmäkin. Saa samalla uutta opiskeltavaa. Olin sitä mieltä että käytänkin konetta vain sunnuntaisin jos kestäisi kauemmin sillä konstilla. Valitettavasti se systeemi ei onnistunut.

Eräänä iltana nukkumaa lähtiessä huomasin että kone oli vielä auki, tosin lepotilassa, niin ryhdyin sulkemaan sitä yön ajaksi.  Kas kummaa, ei tapahtunut mitään vaikka minkä olis tehnyt. Seuraavana päivänä sain tietokoneista "lähes kaiken" tietävän lapsenlapsen katsomaan ja mahdollisesti korjaamaan sen.

Työkalujakin löytyi mummon pakista, mutta ei ne taitaneet olla sopivia. Ukilta löytyi sopivampia. Ei siihen rakkineeseen eloa syntynyt, ei sitten mitään. Ei siinä muu auttanut kuin antaa tehtäväksi liikepaikoilla asuville lapsille hommata uusi aparaatti ja jäädä odottelemaan hiihtoloman alkua jolloin saan sen kotiin. Nyt se on valmiiksi asennettuna käyttövalmiina pöydälläni. Opastusta sain hyvin, mutta vika oli vain siinä, kun vanhat aivot eivät meinanneet pysyä mukana. Tärkeimpiä ohjeita halusin paperille, pystyy vähän lunttaamaan kun ei apuvoimia ole mailla eikä halmeilla. Aika hyvin olen sisäistänyt tärkeimmät, mutta on tässä vielä paljon joka vaatisi lähes kädestäpitäen opettamista, mutta en ole vielä puhelimen kanssa ohjeita pyytänyt. En ole niin tärkeänä pitänyt. Minulle sanottiin että saan soittaa koska vaan, apu toimii 24/7, mutta miten kävisi jos soittaisin vaikka klo 3:45. Varmaan ankeeta olisi nousta kesken parhaita unia neuvomaan jossain joutavanpäiväisessä asiassa. Mutta ei ole syytä pelätä sitä sillä siihen aikaan olen minäkin untenmailla mitä mukavampia unia katselemassa. Nyt on vielä harras toive että onnistuisivat saamaan entisestä uusimpia kuvia irti.

Lähes joka päivä on satanut joitakin senttejä. En muistanut päivällä katsoa lumimittarista hangen korkeutta, eilen oli jo vähän vaille 30 senttiä, nyt voi olla jo 40.

Lähiomainen on onnessaan kun saa lähteä aamuisin latuja ajamaan. Eihän hänellä muuta hommaa olekaan niin siinähän se aika sitten meneekin. Huomenna on tiedossa peräti hiihtokilpailut, ensimmäiset tänä talvena, malttanoonko edes nukkua.

Pakkasista ei ole kovin paljon saatu nauttiakaan. Jos yks päivä on pakkasta niin kohta lauhtuu. Sehän on selvää, eihän pakkasella lunta olis satanukkaan. Loppiaisena oli tosin hieman kylmempää, -24 astetta. Ja sattui niin somasti että ikkunan asentaja-pojat tulivat hommiin just sinä päivänä. Kyllä siinä pakkanen sisään pyrki väkisinkin kun ikkuna-aukot olivat ilman laseja ja oviakin joutui pitämään auki. Siinä sitä vanha tunsi koivissaan vaikka oli kuinka yrittänyt lämpimästi pukea. Valtavat säryt sain illaksi, liekö ollut niitä kylmänvihoja. Onneksi nyt on parempi olla.

Katsotaan millaista on jatkossa. Otetaan vastaan tuli mitä tuli.

Nyt sitten muistellaan joulua vielä. Menikin monta päivää tuossa välissä kun ei uskaltanut paljoa konettakaan avata. Oli tavan takaa pieniä sähkökatkoja, varmaan puunoksat painavassa lumilastissaan heilutteli sähköjohtoja. Mutta nyt tuntuu jo tasaiselta sähkön syöttö.

No niin, saunanpuhtaina aloitimme odotella pukin vierailua. Lapset olivat vähän levottomia jostain syystä. Nuorin pojista ei aikonut edes takkia heittää päältään, oli aikeissa vielä mennä ulos. Tietysti vahtimaan mistä päin se pukki tuleekaan. Ei onnistunut, äiti oli sitä mieltä.

Johan kopisi porstupa ja sieltähän se pukki tulikin. Siinä rupatellessa ja kuulumisia kysellessä ja kertoillessa alkoi lasten jalkapohjia jo kuumentaa, sen verran levottomasti jalat liikehtivät. Liekö aikuisiakin jännittänyt kun yritimme laulaa pukille, niin eikös vaan tutut sanat unohtuneet. Vihdoin pukki pyysi lapsia kantamaan paketti säkit eteisestä ja siihen hommaan ei tarvinnut kahdesti käskeä.

Voi sitä paketti määrää. Tuli siinä mieleen yli 60-vuoden takaiset joulut ja pukin vierailut. Ei tarvinnut pukki suurta säkkiä selässään kantaa, sen verran pieni oli paketti määrä. Tosin ei meitä ollut näin suurta joukkiotakaan, nelilapsinen köyhä perhe. Mutta nyt olikin kyseessä 4 perhettä lapsineen ja me vanhukset vielä lisäksi. Kyllä huomasi että elintaso oli noussut näitten vuosikymmenten kuluessa.

Kun lahjat oli jaettu ja pukki saateltu jatkamaan matkaansa, alkoi vimmattu paperin rapina ja ihastuksen hihkaisuja kuului sieltä sun täältä.

Aaton päätapahtuma, näin aikuisten kannalta, oli edessäpäin, eli jouluaaton ateria. Tarkoituksella se oli siirretty myöhäisempään ajankohtaan, eihän lapsia olisi siltä jännitykseltä saanut asettumaan ruokapöytään. Nyt alkoi vimmattu ruokien esille pano ja taas sitä oli meikäläinen kuin ällikällä lyöty. Toisaalta en ollut kovinkaan yllättynyt tyttäreni tuntien, mutta odotin kuitenkin maltillisempaa tarjoilua näin suuren porukan ollessa kyseessä, onneksi velipojat olivat osaltaan auttaneet. Mutta silti.

Näin kun ajan kanssa aterioimme, ei sitä kuuluisaa ähkyäkään tullut. Nyt oli aikaa jutusteluun ja naurun remakkaa kuului milloin mistäkin nurkasta niin hauskaa oli.

Viimein alkoi jo väsymys hiipiä juhlijoiden jäseniin, niinpä aloimme suunnitella yöpymisjärjestelyä, kuka jää tätilään yöksi ja ketkä tulevat mummolaan. No, sehän oli jo ennalta arvattavissa että lapset halusivat tätilään jäädä, olihan siellä jo ennestään pientä ja nuorta porukkaa. Aikuiset sitten mummolaan, Osa menikin toiseen omaan mummolaansa. Näinpä jokainen sai oman petipaikan, joka kuitenkin jatkossa jonkun verran vaihtui.

Valkeni joulupäivä. Mummolan tuvassa aloiteltiin touhuta, oli näet aikomus ravita tämä porukka vaihteeksi täällä meillä, vähän pienemmissä tiloissa. Lämmitettiin leivinuunia että saataisiin paistikupit ja muut edeltä tehdyt ruuat lämmitettyä. Miehille annettiin kalansavustus tehtävät.

Hyvissä ajoin alkoi porukkaa tulemaan ja sain kaivattua apua pöydän kattamiseen ja muuhun sellaiseen askaroimiseen. Minulla alkoi jalka vaivata että se haittasi pahasti kävelyä joten apu oli enemmän kuin tarpeen.

Ruokailun jälkeen osa lähti hiihtämään, lunta oli näet siunaantunut että hyvä latu oli tuohon suopellolle saatu rakennettua ja se olikin kovassa käytössä. Vanhojen valokuvien katseluakin joku harrasti. Ja eräs kuva sai porukan innostumaan lavastamaan kuvan uudelleen. Se oli kuopuksemme kastepäivänä otettu perhekuva. Nyt, 30 vuotta myöhemmin ryhmitymme samanlaiseen kuvaan jossa sisko piti sylissään kastepukuista pikkuveljeä perheen ympäröimänä. Siinä sitä koomisuutta oli kerrakseen kun tämä ”päivänsankari” oli virunut pituutta tuonne n.190 senttiin. Keittiöjakkara piti piilottaa apuvälineeksi. Kyllä siinä naurettiin, moneltako lie pöksyt kastuneet, mutta kuva saatiin otettua. En tosin ole otosta vielä nähnyt, mutta uskon ettei sitä voi hymyilemättä katsoa.

Illemmalla nuoriso yritti mennä luistelemaan mutta pettyivät kun luistelualue ei ollutkaan kunnossa. Pulkkamäki sai korvata luistelun.

Tapanin päivänä piti jo ensimmäisten lähteä kotiaan kohti, pikkuhiljaa alkoi rivit harveta. Sunnuntaina olikin viimeisten vuoro siirtyä tien päälle ja minulle tuli niin tyhjä olo kun kaikki häipyvät.

Tämä oli mieleenpainuva joulu minulle, saada kaikki tähän yhteen ja ympärilleni. Yksi pienimmistä kysyikin: ”Mummo, mikä oli sinulle paras joululahja?” Sanoin että se oli parasta että sain teidät kaikki yht’aikaa ympärilleni. Sitä kun ei tiedä milloin on viimeinen joulu minullakin (tätä en tosin lapselle sanonut). Rankkaa kyllä oli, sen tunnustan. Tämä minun jalka sairauteni antoi tumman varjon juhlan vietolleni. Nyt kyllä on kipu hallinnassa, mutta terve ei ole, vaatii lääkärissä käynnin aikanaan. Monta asiaa jäi tässä kertomatta vielä, mutta pääpiirteittään meidän joulut tuppaavat olemaan tällaisia.

Kaikenkaikkiaan jäi hyvät ja lämpimät muistot.

Tässä lopuksi linkki tyttären blogiin jossa hän ilmaisee oman näkemyksensä,tosin tiivistettynä, joulustamme.

http://leidiofthehouse.blogspot.fi/