Niin se vain joulu tuli ja myös samantien meni menojaan. Se olisi varmaankin tehnyt saman tempun vaikka ei olisi varustautunut mitenkään. Hyvä että minäkin pidin itseni kurissa liialta hillumiselta, välttämättömät tein, ettei pyhinä tarvinnut kenenkään kynsiään pureskella.

Muistan, kuinka aiemmin leivoin mahottomasti. Tein monenlaista pikkuleipääkin ja kakkuja jotka kuitenkin jäivät syömättä. Torttutaikinaa tein kilokaupalla. Kerrankin tein jo hyvissä ajoin 3kg taikinamäärästä tortut. Pakkasin ne hyvin teipaten laatikon kiinni ettei kukaan syö torttuja ennenaikojaan. Vein laatikon viileään odottamaan joulua.

Vähän ennen joulua huomasin... ettei torttusia ollutkaan enää kuin muutama laatikon nurkassa. Kukahan ne söi? Kaikkihan sen arvaa, MINÄ. Olin irrotellut teipit yhdestä nurkasta ja aina ohi kulkiessa livahti käteni laatikkoon poimien sieltä pari torttua. Eihän siinä kovin kauaa mennyt kun ne olivat loppumassa. Ei auttanut muu kuin tehdä uusi taikina  ja leipoa se tortuiksi. Olen niin perso joulutortuille.

Mutta nyt on toisin, itse en voi normaaleista leivonnaisista nauttia ja halusin tälläkertaa hiukan oikaista hommissa. Ostin taikinan kaupasta, paistoin ens'alkuun 20 kpl ja niistä on vielä puolet jäljellä. Pikkuleivät tahallani unohdin, ainoastaan pipareita ja taatelikakun leivoin. No, täytekakkuhan se on kahvipöydän kunkku ja Tapanina se katosikin parempiin suihin.

Kinkunpaisto oli seikkailu sekin. Lähiomainen ostaa humautti 11 kg:n kinkun, valmiiksi suolatun. Vanhanaikaisena ihmisenä yleensä suolaan itse, mutta nyt heräsin hommaan liian myöhään. Laitoimme iltapäivällä kinkun uuniin ja olimme sitä mieltä että aamupalalla on tarjolla uuni-lämmintä kinkkua. Mutta kuinka ollakaan, mittari ei näyttänyt vielä aamullakaan oikeaa lukemaa. Odoteltiin ... odoteltiin vieläkin. Vihdoin päätin että jos on keskeltä raaka, paistetaan sitä sitten uudelleen tai syötetään koirilla.

Kinkku OLI kypsä (onneksi ei ylikypsä). Aloin epäillä paistomittaria ja sehän se syypää loppujen lopuksi olikin. Ei tullut testattua aiemmin.

Joulukuusikin sai yhden kuperkeikan ja olohuoneen lattia ylimääräisen pesun. Sitähän minä pelkäsinkin, kun on noita vilkkaita eläimiä. Ihme ja kumma, sen jälkeen puu on saanut ollakin rauhassa.

Meille ei aattona pukki luvannut tullakaan, kun tuo kuopuskin on jo kasvanut yli-pitkäksi. Siispä lähdimmekin -30 asteen pakkasessa tyttären luo, jospa siellä pukki kävisi, kun on niitä matalampia, pieniä ihmisiä. Jännitys tiivistyi ja hyvin pitivät pojat silmällä liikkuuko ikkunoiden takana mitä.

Tulihan se pukki viimein ja jännitys pääsi laukeamaan.

Pojat menivät pienen houkuttelun jälkeen pukin polvelle istumaan.

Kyllä oli hauskaa katsella sitä iloa ja silmien loistetta pakettien keskellä. Kaikkein koskettavinta oli neiti-M:n avattua oman ison pakettinsa. Tytöltä alkoi ilon-kyyneleet valua poskia pitkin kun näki mitä sieltä löytyi, niin oli toivottu lahja.

Pieni tyttö-marsuhan sieltä löytyi.

Tämä uusi asukki on jo saanut nimenkin, kuulin. Siitä tuli Alisa.

Joulupäivä menikin lepäillessä ( ja karkkia mässyttäessä). Ihme ja kumma miten osasin nyt tälläkertaa säännöstellä syömisiäni, ei tullut ähkyä, karkkien syönnissä vaan meinasi mopo karata.

Tapanin-päivänä olikin jo elämää mökissä ja sapuska teki kauppansa kun 13 henkeä ruokapöytään istahti. Mutta ruokaa riitti, jäipä tähteellekin joita nyt lähiomaisen kanssa yritämme tuhota. Siinä saa kyllä eläimetkin osansa.

Sääennusteet lupailivat iltapäiväksi ja illaksi erittäin huonoa ajo-keliä. Kuopus oli lähdössä ajelemaan pääkaupunki-seudulle, aamulla pitää näet olla työpöydän takana kuin tikka. Meitä varmaan jännitti enemmän kuin lähtijää.

Helpotti kun illalla tuli tieto, että hyvin oli päässyt perille, kommenttina vielä, että ei se keli niin huono ollut, on hän huonommassakin kelissä ajanut.