Aika on taas päässyt valumaan kuin hiekka sormien lomitse, aivan huomaamatta. Blogini päivityskin on jäänyt hunningolle. Mutta siihen on omat syynsä. Suurin syy taitaa olla noissa pienissä eläjissä. Hyvähän se on pieniä ja avuttomia syyttää, sanotte. Niin...väärinhän se on, mutta aikalailla totta, nyt etenkin. Kaiken liikenevän ajan vievät.

Tällaisia "petoja" nämä ovat. Tässä tosin vielä aika avuttomina, noin 2-viikkoisina. Pysyivät tässä vaiheessa vielä  laatikossaan ja emo kävi imettämässä. Alkuun emo oli niin omistautunut jälkikasvulleen, että väkisin piti pissalle viedä.

Silmätkin ovat avautuneet ja sitä katsellaan suurta maailmaa, se mitä nyt sisätiloissa pystyy näkemään. Aika hankalaa on tuo koiranpentujen hoito näin sydäntalvella, kun ei ulos voi pieniä laskea. Onneksi on tuo iso eteinen joka on myös lämmin.

Kolmannella viikolla piti alkaa antamaan lisäruokaa näille. Emo lopetti imettämisen. Ei kertakaikkiaan antanut lapsiensa nykiä nisiään. Ihmettelimme oliko kyllästynyt siihen "tissin kiskontaan" vai mikä oli. Näytti että täydet oli, mutta kokeiltaessa ei maitoa tihkunut. Käsin kosketellen ei aristanut.

Ei muuta kuin koira lääkäriin. Sieltä evääksi antibiootti-kuuri ja kiputabletteja. Alkoi se helpottaa kun lämpimällä haudottiin ja vähän lypsettiin. Viimein alkoi maito lähteä ja kuurin puolessa välissä alkoi jo vähän imemistäkin sietää.

Yllä olevassa kuvassa jo vähän nahistellaan. On hyvä olo, maha on täynnä ja puhtaat aluset laatikossa. Piti siirtyä sanomalehtiin siinä asiassa, kun kertakäyttö lakanat loppuivat.

Vähitellen, kun keksivät miten laatikosta pois pääsee, sanomalehden menekki lisääntyi. Oli vuorattava koko eteisen lattia niillä, jopa useampi kerta päivässä. Siinä tarvitaankin iso pinkka lehtiä ennenkuin n.15 m2 lattia on vuorattu, ei päivän posti riittänytkään, onneksi on ystävällisiä naapureita jotka jättivät keräyspisteeseen menevät lehtensä meille.

Nyt ovat jo vintiöt kuukauden ikäisiä ja päästetty päivittäin hetkeksi ulos. Eihän niitä nyt pitkään uskalla ulkoiluttaa kun tällaiset pakkaset tulivat.

Kovasti sitä nuuskutellaan jo jälkiä. Jokohan metsästysvietti nostaa päätään ja pitäs jäljille päästä.

Vielä näkyy olevan halu päästä tissimaidolle. Näkyvät yön aikana herkuttelevan sillä. Päivällä ei niinkään emo anna imeä, etenkin jos ihminen sattuu kurkistamaan eteisen puolelle.

Ihmettelin tässä, että joko kuukauden ikäisenä koiranpennulla on tieto, että tarpeet olisi ulos tehtävä. Niinä kertoina, kun ovat ulkona pistäytyneet, ovat sinne tikistäneet "kakkaransa". Nyt sisälläollessa näkyvät tekevän ulko-oven edessä oleville papereille. Jos vois pitää ovea auki, niin varmaan tekisivät ulos...luulen niin.

Kunpa vielä kuukauden päivät jaksaisin, niin sitten saisin siivota eteisestä koiran hajun pois ja muutenkin helpottaisi. Ei sitä näin ikä-ihmisenä oikein jaksa jatkuvasti paimentaa noita pien-eläjiä. Tekee mieli askarrella muutakin.

Pääasia nyt kuitenkin on, että Lissu-emo ja vintiöt ovat terveitä ja virkeitä. Näillä näkymin koira-tuskaa potevat saavat terhakoita lemmikkejä ja jahtikavereita.

Näin se vaan vuosi vaihtui, vaivattomasti (paitsi että jalkaan vähän koskee, kun en malttanut enää levossa pitää).

Ei kovin rohkaisevalta näytä tämä uusi alku noiden lehtitietojen perusteella. Iltalehden nettisivuja selatessa murha-, tappo- ja pahoinpitely jutut hyppi silmille aivan. Kyllä ihmiset ovat pahoja, en osaa muuta sanoa. Mihin tämä väkivalta lopulta johtaa?

Ilmojen puolesta ei tämä ensimmäinen päivä moitetta saa. Pienelle pakkaselle on kääntynyt ja aurinkokin näyttäytyi päivällä. Jospa se siitä kunnon talveksi kehittyisi, jota tosin on vaikea "yhdellä syönnillä" uskoa viime aikojen säävaihtelujen vuoksi.

Toivotaan parasta.

...siis nämä vuoden päivät.

Elämme nyt vuoden 2011 viimeistä päivää. Elettyyn vuoteen mahtuu jos jonkinlaista tapahtumaa, osa jo tietysti haipunut muistoista, varmaan vähemmän mielenkiintoiset tapahtumat. Muutamat sitävastoin ovat syöpyneet mielen sopukoihin paremmin, putkahtaakseen esille muisteltavaksi  joskus myöhemmin.

Viime talvenhan varmaan jokainen suomalainen muistaa, ne ihanat, syvät hanget ja kipakasti paukkuvat pakkaset. Niitä nyt haikein mielin muistellaan odotellessa uutta talvea. Se uusi onkin näet edellisen vastakohta. Lämmintä on useita asteita, ei järvet jäädy. Maakin on "musta" eli lumeton. Tosin jouluna satoi pienen kerroksen lunta, jonka pyhien mentyä vesisade pyyhki pois. Mutta saimmepahan valkean joulun, joka monelle tuntui olevan elämää suurempi asia.

Nyt tänään Luoja ripautti hieman sitä talvista maanpeitto ainetta, myös muutaman asteen pakkastakin antoi. Saa nyt nähdä kestääkö kevääseen.

Mennyt kesä oli edellisenlainen, kuuma ja pitkällä sateettomalla jaksolla varustettuna (jos en nyt aivan väärin muista). Nyt ennustankin ensi kesän säätä senverran, että voi olla kylmä ja kostea. Näihin minun ennustuksiin ei ole luottamista, mutta ajattelin niin, kun 2 kesää oli kuumaa ja kuivaa, niin on vastakohdan vuoro kuten talven säilläkin. Olkoon millainen sitten tuleneekin, kaikki on vastaan otettava, eikä narista siitä.

Meillä sattui iloinen yllätys. Iloinen ja iloinen...miten sen kukakin ottaa. Nuoresta koirastamme Lissussta, tuli yllättäen teini-äiti. Itse en kiinnittänyt asiaan ihmeempää huomiota, mutta lähiomainen mesoi että Lissulle ei saa antaa ruokaa kuin vähän, näkyy niin lihoneen kovasti. En voinut (onneksi) katsoa sen anovaa, nälkäistä katsetta ja sujauttelin jopa herkkupalojakin sille. Pari päivää ennen joulua l-omainen toi Lissun luokseni ja kysyi kauhuissaan:"Katoppa tekee tämä pentuja, kun tuo maha on niin mahtava?" En tarvinnut kuin vilkaista mahan alle niin näin ettei synnytykseen mene kuin hetki.

Niinhän siinä kävi, että pyhien mentyä (tiistaina) kuopus aamuvarhaisella toi koiran kopista 5 pulskaa pentua.

Kyllä siinä kalenteria plarattiin ja metsästys-päiviä muisteltiin, milloin oli mikäkin koira mukana metsällä ja koska oli kiima-aika loppunut.

Tapahtunutta ei voi enää taaksepäin kelata. Tämä teini-äiti (1v 4kk) säilyi koettelemuksestaan terveenä ja pennut on virkeitä ja pulskia. Hyvin pitää huolta lapsosistaan, ymmärtää näköjään mikä on homman nimi.

Asiasta toiseen: Enemmiltä sairasteluiltakin on vältytty. Mutta näköjään se on tällä iällä jo niin että eräänlainen kiintiö pitää täyttää tuossakin asiassa. Siispä minä sainkin joulu-kukkasen... ruusun kaikkine piikkeineen, jalkaan. Nyt olen tämän viikkoa potenut sitä ja nukkunut lääketokkurassa ikäänkuin olisiollut univelkaa (jota ei kyllä ollut). Nyt on jo paremmalla puolella, eli "ruusu lakastumassa". Silti en uskalla lähteä tuonne naapuriin raketteja laukomaan. Tosiasiassa en ole ollenkaan ilotulitteiden ihannoija, joutavaa rahan polttamista.

Nyt lähdenkin tämän vuoden viimeisiin saunan löylyihin, vanhan vuoden pölyt pesemään pinnasta pois.

Toivotan kaikille blogini lukijoille  ONNELLISTA UUTTA VUOTTA!

Nyt on edessä loppurutistus ennen joulu-juhlaa. Kummallista miten sitä pitää tehhä äheltää kaikkia ja sitten yht'äkkiä kaikki onkin ohi.

En minä liikoja ole kuitenkaan panostanut koko touhuun, väsyy sitä meikäläinen vähemmälläkin. Mutta jotain on kuitenkin tehtävä, ettei porukan tarvitse pyhien aikana nälkäisinä kynsiään pureskella. Tänään tuli vielä ylimääräistä työtä, josta en olisi piitannut lainkaan. Viime sunnuntaina kaadetun hirven jakoivat nuo metsästäjät tänään ja ne lihat piti selvitellä pusseihin ja pakkaseen. Tietysti nyt sanotte että pilaantunuttahan se liha on kun näin lämpimänä aikana vasta nyt oli jaossa. Ihan hyvää oli, onhan näillä metsämiehillä kylmiö missä riiputtaa otusta, ei lämpiä eikä myöskään jäädy jos pakkanen yllättäisi.

Nopeesti ne lihat pakastimeen pääsivät, kun lähiomainen yllätti ja tuli kaveriksi terävine puukkoineen.

Hyvin uhkaavalta näyttää, että musta-joulu se tulee. Ei ole lunta kuin pienet pläntit paksuimmissa kinospaikoissa ja jos vain tulee uusi vesisade, häviää nekin alta aikayksikön. Mutta ei se loppujen lopuksi mikään maailmaa kaatava asia ole, on vaan totuttu siihen että jouluna on lunta.

Sain tänään viestiä, että saan joululomalaisia. Kaukana asuvat vunukat, keskimmäisen pojan tytöt tulevat vanhempineen joulun viettoon tänne ja tytöt jäävät sitten loman ajaksi mummolaan. Mikä sen mukavampaa, varmaan loman aikana myös maalaamme, olenhan sellaista joskus luvannut, kun tulevat pidemmäksi ajaksi.

Nyt ei oikein tule mieleen sellaista asiaa josta viittis kirjoittaa, joten pistänkin koneen kiinni ja kääräisen vähän paperia noiden nurkassa olevien tavaroiden ympärille. Jospa se tonttu jostain ajasta käy ne sitten korjaamassa ja vie pukille jaettavaksi edelleen. Nyt, kun asumme valtaosin kahdestaan, ei tarvitse lahja ostoksiakaan piilotella kuten lasten pienenä ollessa. Eivät he oikeastaan niitä erikoisen kovasti penkoneetkaan, mutta mielikuvitusta sai joskus käyttää piilopaikkoja miettiessä.

Muistuu mieleen eräs joulu, kun lahjat olivat jo jaetut, kyselivät missä niitä olin taas piilotellut (olivat jo isompia, koululaisia peräti). Kerroin että yksi heistä jopa nukkui yöllä lahjojen päällä, eivät meinanneet uskoa sitä. Olin näet piilottanut paketit yläkerran makuukamariin, laverisängyn vuodevaatelaatikkoon.

Toinen juttu oli, kun kuopus oli muistaakseni 3 v. Olimme juuri ennen joulua rakentaneet uuden lämpimän ulkoeteisen jossa oli rivistö kaappeja, vielä tyhjänä sillä haavaa. Iso-sisko tuli joululomalle illalla myöhään ja piilotti ostamansa paketit yhteen kaappiin.

Kun tulin aamulla navetta-töiltä oli muu perhe jo aamiaisella, mutta voi oli lopussa heiltä. Kuopus juoksi eteiseen minua vastaan ja hihkaisi: "Äiti, missä on voita?" ja samalla avasi 2 kaapin ovea. Oli näet hauskaa availla niitä. Samassa hän näki paketti röykkiön kaapissa. Poika jähmettyi paikoilleen tuijottaen kaappiin hetken, sitten painoi ovet kiinni kuin hidastetussa filmissä ja käveli mitään virkkamatta keittiöön. Ei kertonut toisille mitään löydöstään, niin kuin ei koko päivänäkään, mutta ei mennyt jälestäpäinkään tutkimaan asiaa eikä kysellyt niistä mitään. Hän ei itse muista tapausta, mutta sanoo näkevänsä "sielunsa silmillä", kertomukseni perusteella, kuinka kaikki tapahtui.

Oli hienoa että jo siinä iässä osasi kunnioittaa toisen salaisuutta, tässä tapauksessa "joulupukin" salaisuutta.

Mutta nyt kipin kapin peittämään lahjoja kääröihin, ettei lastenlapsille käy ylivoimaiseksi nähdä kassi kasaa kamarin nurkassa.

On maanantai. Ja se tietää sitä että Santra-kissalle on annettava E-pilleri. Ja se tietää ja muistaa sen.

Ei se arka kissa ole, mutta maanantai-aamuna on toista. Tänä aamuna aioin ottaa syliini antaakseni pillerin, mutta kun ojensin käteni niin eikös mokoma väistänytkin ja pujahti kaapin alle piiloon. Siltä juoksi sängyn alle ja sitä rataa eikä tullut vaikka kinkku viipaleella houkuttelin.

Enpä käynyt enempää jahtaamaan, ajattelin että kyllä päivän mittaan jossain vaiheessa onnistun. Niinkuin kävikin, pilleri vaan kurkkuun ja kinkkupala palkkioksi.

Tämä olikin hyvä aasin silta lapsuuden aikaisiin lääkkeenotto muistoihin. Se oli kalanmaksaöljyä jota meille lapsille talven aikana juotettiin. Ei mitään herkkua... tunnustan, mutta otin kyllä kiltisti mitä annettiin. Olihan tiedossa pikki-riikkinen palkkio lääkkeen jälkimakua poistamaan.

Se oli HOMPOMMI jota saimme. Varmaan kaikille outo nimi, en tiedä oliko se oikea vaiko isän keksimä nimi sille pikku-karkille. Se oli pieni, pyöreä, vaaleanpunainen makeinen. Taitaa niitä, ainakin saman näköisiä ja varmaan makukin on samaa, saada vieläkin 'Figarol' nimisinä. Isä osti niitä 100g pussiin ja sitä pussia säilytettiin isän pienessä työkalu kaapissa jonne ei lapsilla ollut lupa mennä penkomaan.

Se oli joka aamuinen rituaali. Kun aamupala oli syöty ja kouluun lähtö edessä, otti isä tai äiti, kumpi nyt siinä sattui olemaan tupasalla, kalanmaksapullon ja lusikan antaen annoksen sitä elämän eliksiiriä. Veli oli aika huono nielemään sitä pahanmakuista ainetta ja kerran pulauttikin liemen rinnuksilleen. Häneltä tais jäädä hompommi saamatta silloin. Äidillä oli pahamieli siitä, kun pojalla oli uusi lyyssi (pusero) päällä ja siihen jäi lopuksi ikää rasvaläikkä joka ei lähtenyt missään pesussa pois.

Ensikerralla kun kaupunkiin menen niin yritän löytää hompommeja.

Ne on nyt hirvet nurin jahtiporukalla. Lupahirvet onkin kaadettu jo ajat sitten, mutta oli kuulemma pari kappaletta jotain ihmeen pankkihirviä, niin jahtasivat muutaman viikon ajan niitä. On sitä nyt lihaa 2:lle hengelle, ihan yli oman tarpeen. Toisaalta, on niitä oksan ottajia, kun on kuusen kaatajia, vanhaa sanontaa siteeratakseni. Neljälle lapselle kun jakelee, niin eiköhän kohta pakastimen pohja häämötä.

Peijaisetkin oli kuukaus sitten. Se on sellainen kyläjuhla, sttä kaikki kynnelle kykenevät sinne rientävät.  Tänä syksynäkin oli porukkaa paistilla reilusti yli 200 henkeä.

Lunta on taas saatu sellainen mukava 10 senttiä, pääsi lähiomainenkin urakoimaan hiihtolatuja. Kova tuntuu olevan hinku ladulle ja kilpailujakin , huima, kaipailee.

Minulla on vielä jouluhommat suunnittelu asteella vasta. Mutta eikös se ole jo puoliksi tehty, kun on hyvin suunniteltu. Tällä vauhdilla voi kyllä aika loppua kesken jos vain suunnittelua jatkaa. Tarkoitus on huomenissa ryhtyä tositoimiin.

Nyt olenkin urakoinut kirjojen teon kimpussa. Ensin oli materiaalipula eikä päässyt jatkamaan valmiiksi ommeltuja aihioita. Viimein sain tarvikkeita ja pääsin tasaamaan syrjät. Sekin homma pitää käydä teettämässä kaupungissa, ei kannata itselle giljotiiniä hommata tällaisen pienimuotoisen harrastelun vuoksi.

Viittä kirjaa nyt väsäsin, joululahjoiksi osaa ajattelin. Pitää sanoa että kyllä niissä on oma hommansa, sellaista millimetri-näpertelyä. Sitten kun sattuu tekemään pienenkin viheen, niin ei sitä voi villasella painaa, korjattava on. Nyt on ne työt siinä jamassa, että kolme on kansien kiinnitystä vailla, mutta sitä ei voi tehdä vielä kun ei ole kuin yksi puristin.

Joululahjatkin on jo tehty , muutamaa lukuunottamatta. Niitä paketteja onkin tällä mummolla tehtävänä aika säkillinen. Vunukoita on 8 ja muu porukka siihen lisäksi. Onhan tässä vielä aikaa, ei passaa tressaantua, kun ei ole syytä siihen.

Kinkunkin sain ajoissa, ennättää suolaantua kunnolla. Sitä on niin vanhanaikainen, että se lihakyörä pitää itse suolata ja paistaa. Ei osaa meikäläinen mennä ostamaan valmista joulukinkkua, ei se tunnu juhlavalta aatto-aamuna jos ei ole vasta paistetun kinkun tuoksu tuvassa.

Nyt oliskin aihetta lopettaa loruilu ja mennä lastaamaan tiskikone pesua silmällä pitäen. Koko päivänä en ole malttanut sellaiselle asialle edes ajatusta uhrata. Korttejakin pitäisi vähän kirjoitella, onhan tervehdykset lähetettävä ajoissa.

Aika ihmeellinen on tämän talven "pakkas kausi". Pakkas-herra on varmaan suutahtanut ja lähtenyt pidennetylle kesälomalleen. Syy: Ihmiset ovat niin kovasti mananneet paria viime talvea, kun oli himppusen viileempää mihin olimme tottuneet.

Maanantaina hyppelehdimme riemusta, kun sataa tuprautti sitä lunta oikein roppakaupalla... valkea joulu sittenkin. Mutta nyt murjotamme hartiat kasassa, niistä lumista ei enää ole kuin muistot jäljellä. Täällä meidän seudulla ne muistot ovat aivan konkreettiset, eli erittäin liukkaat tiet ja pihat. Missä vain oli lumen aikaan liikuttu, niin lumi pakkautu tiiviiksi ja nyt vesi sateen tullessa muualta suli, mutt a tiivistyneet kohdat ovat kirkasta ja liukasta jäätä. Äsken, kun lähdin uunipuita noutamaan, laitoin peräti piikki-kengät jalkaan, mutta sittenkään ei ollut pystyssä pysyminen varmaa.

Lauantaiksi suunnittelin reissua naapuri pitäjään, siellä kun on joulumyyjäiset. Toivoin että jospa monen vuoden ajan haaveilemani reissu onnistuisi, mutta kuulinkin tien olevan siinä määrin livakka, että oitis hylkäsin suunnitelman. Jospa ensi vuonna olisi parempi onni.

Eilen illalla oli joka vuotinen musiikkiluokkalaisten joulukonsertti. Se onkin hyvin suosittu konsertti, liput menevät alta aikayksikön kaupaksi. Onneksi saimme liput joten joulu-aika on kohdallamme alkanut tämän konsertin myötä. Kyllä oli ilo kuunnella 3:n eri ikäryhmän kuorojen esityksiä.

Nyt ovat kaikki pikku-kissatkin saaneet uudet kodit. Ja uudet nimet lähes jokainen. Mörkö-poika säilytti aiemman ninensä, Villasukasta tuli Onni, Salli-Mirristä (ihan alkuperäinen nimi oli Lola) tuli Sanni ja viimeisestä Pikku-Mustasta Bmv, kuulemma suomeksi sanottuna Pösö .

Ei Santra ole ihmeemmin pentujaan etsiskellyt, helpotti varmaan kun pääsi iänikuisesta imettämisestä.

Nyt on tässä ryhdistäydyttävä ja aloitettava pikkuhiljaa  joulun valmistelut. En aio kaappeja siivota, koska en vietä joulua kaapissa (Marttojen ohje), mutta pölyt olis nurkista poistettava etteivät jäisi siemeneksi uudelle vuodelle. Piparit on paistettava, ilman niitä ei ole joulua. Se vaan on keljua, kun pitää tehdä kahdet taikinat jos aikoo itsellekin jotain ja se oma leivonnainen on vielä eri päivänä leivottava ettei vaan joudu vahingossakaan kiellettyjä jauhon pölyjä joukkoon. Se kyllä karsii meikäläisen herkku-listaa kovalla kädellä. Mutta ei se mitään... ostan lohdutuksekseni vaikka VIHREITÄ KUULIA.

Jospa lopettelisin nyt tämän liirum-laarumini ja alkaisin vaikka johonkin hyödylliseen hommaan, esimerkiksi ilta-ruuan laittoon. Kalakeittoa ajattelin valmistaa, tulkoon sekin nyt kaiken kansan tietoon. Lähiomainen tykkää siitä, häneltä jos erehtyy kysymään ateriatoivomusta, niin se on takuuvarmasti KALAKEITTO, toisella sijalla on marjakeitto.

Eipä muuta kuin kattilat kuumenemaan.

Olin suunnitellut jo monta viikkoa lähteväni taas serkku-vierailulle entisille elomaille. Tarkkailin säätiedotuksia ja olin sitä mieltä, että tämän alkuviikon pitäisi olla sään puolesta kuiva vaikkakin pilvinen ja pimeä. Se ei mitään haittaisi kunhan ei vain sada, ainakaan lunta ja sitä mukaa tiet tulisivat liukkaiksi.

Mutta sunnuntai-ilta jo näytti, että lunta alkaa sataa. En siinävaiheessa vielä hätääntynyt, toivoin sen vähäisen lumen ennättävän sulaa siihen mennessä kunnes tien päälle ennätän. Oli näet uunin lämmitys ennen lähtöä.

Myöhemmin illalla tuntui tuulenpuuskat voimistuvan, rakennuksen nurkat ujeltivat vain tuulen niitä pyyhkiessä ja suuria lumihattaroita vilisti ikkunaruudun takana.

Yht'äkkiä sammuivat valot... siis sähkökatko, tajusin. Taitaa olla nyt leikki kaukana, ajattelin ja etsin tulitikkuja saadakseni kynttilöihin tulen. Eihän siinä muu auttanut kuin mennä nukkumaan, kerrankin ajoissa, toivoen sähköjen olevan kunnossa aamulla.

Heräsin aamulla siihen, kun kissa pyrki sisään (oli aamuyöstä mennyt ulos pissalle), samassa soi herätyskellokin, oli noustava eväskahvin keittoon ja eväiden tekoon lähiomaiselle.

Enpä ollut saada ovea auki, niin paljon oli satanut lunta. Samaan hengenvetoon ajoi naapuri pihaan puolituntia sovittua aikaisemmin, tuli näet hakemaan yhden kissanpennuista viedäkseen kaverilleen.

Kertoi että oli joutunut lähtemään aiemmin, kun työpaikalla oli katastrofi. Sähköt poikki ja vedet loppu, tärkeä kokous alkamassa vielä.

Sama tilanne oli meilläkin eli sähköt yhä poikki, vettä onneksi oli vielä säiliössä. Mutta mitenkä kahvin keität? Ei hätää, olihan meillä puilla lämmitettävä hella, puuttui vain puita. Kun koko kesänä ei ollut sitä lämmitetty niin ei ollut kannettuja puita valmiina. Ei siinä auttanut muu kuin lähteä liiterille. Ei mitenkään miellyttävälle tuntunut kahlata 20 sm hangessa yöpaidan helman humpsuttaessa kengänvarsiin lunta.

Kun aamupala oli valmis, heräsi siihen lähiomainenkin ja ilmoitti ettei lähde työmaalle, vaan on mentävä polkemaan latupohjia, kun on satanut niin paljon. Ja minun on lähtöäni siirrettävä, koska hän tarvitsee sen auton jossa on vetokoukku. Eihän siinä sen kummempaa... minähän joustan, kuten aina. Toisessa autossa ei ole koukkua ja lisäksi siinä on niin huonot renkaat, etten minä ainakaan uskalla pidemmälle matkalle lähteä sillä  seikkailemaan (ei hän sitä onneksi edes ehdottanutkaan).

Kaiken lisäksi puhelimetkaan eivät toimineet.

Hyvin olivat maisemat lumiset, ei voi moittia.

Muutama tunti siinä latupohjan polkijalla meni, kun kaiken kukkuraksi joutui tekemään moottorikelkkaankin pientä remonttia välillä.

Vihdoin viimein iltapäivällä pääsin lähtemään. Se hyväpuoli oli, että tiet oli jo saatu aurattua, mutta liukkauden (ei hiekotettu) pelossa uskaltanut talla pohjassa ajaa, ihan vaan perusnopeudessa liruttelin, niin tekivät useimmat muutkin autoilijat, onneksi.

Eipä siinä paljon aikaa jäänyt rupatteluun sisaruksieni kanssa jotka olivat jo aamupäivällä serkkulaan tulleet, kuten olimme aiemmin sopineet. Joutuivat lähtemään tahoilleen pimeän tultua, minä, pidempimatkalaisena jäin yöksi.

Taas heräsi ajatus: miksi minulle aina käy näin, ei näet ollut eka kerta tällainen.

Nyt olen onnellisesti kotona takaisin. Teki kovasti mieli jäädä vielä toiseksikin yöksi, mutta en uskaltanut. Säätiedotus on luvannut huomiseksi taas huonoa säätä joten katsoin parhaimmaksi palata jo tänä iltana.

Tämä päivä ei oikein sytyttänyt minua, oli jotenkin niin tyhmä olo. Liekö ollut osa syynä kun nukuin niin pitkään, enkä sittenkään meinannut saada itseäni sängystä irti. Yritin nukkua univelat, kun on joutunut nousemaan koko viikon ajan aikaisin työmiehelle eväiden tekoon. Ei siitä univelkaa olisikaan tullut, jos olisin malttanut mennä aiemmin nukkumaan enkä kukkunut joutavaa.

Siinähän se meni aika aatellessa, päivä päätä käännellessä.

Kolmas kissanpentu lähti uuteen kotiin, ei kauas, tuohon tyttären lasten iloksi. Kävi sääliksi emo-kissaa kun etsi ja kutsui pentuaan. Niin myös jäljelle jäänyt Pikku-Musta etsi kaveria.

Tuossa illemmalla, päivällistä laittaessa, aloin manata kuorittavia perunoita. Mitä varten ne niin rupisia olivat ja hieman hankalia kuoria. Jalkojakin pakotti, sen verran kuitenkin jalkojen päällä ollut, vaikka ei mitään näkyvää saanut aikaan.

Piti hieman torua itseään: mikä tässä nyt on marisemisen aihe. Ei mikään. Iloita pitäisi. Pikku kissa sai kaivatun kodin ja lapset uuden lemmikin (mitä nyt jos äiti vähän nuhaa saa).

Santra-emo saa huilata jatkuvasta lapsen hoidosta. Toivottavasti E-pillerit tehoaa jatkossa. Ja Pikku-Mustakin tottuu että ei pikku kavereita ole, kun joutuu kohta itsekin uuteen kotiin.

Perunoistakaan ei pitäisi kiukutella, oli ne sitten millaisia hyvänsä. Sillä  MEILLÄ ON PERUNOITA, joillakin niitä ei voi ollakaan.

Jalkojen pakotutukseenkin voi sanoa että tunsin olevani ELOSSA, koska eihän kuollut tunne mitään , luulisin...

Eihän tässä sitten muuta, maha on perunoita pullollaan, kissatkin syötetty, samoin perhe. Saunassakin käyty. Ei puutu kuin mennä petiin jalkoja lepuuttamaan ja ehkäisemään univelkaa.

Kohta on taas joulu. Tuntuu ettei viime joulusta ole kuin hetki, niin se aika mennä vilistää (ei edes blogia ehdi ajantasalla pitämään).

Syksy onkin ollut tänä vuonna aikalailla vähäluminen, pakkastakin on jo joku ehtinyt toivomaan. Vettä vain sataa ja lämpömittari +lukemia näyttää. Jopa +5-6 astetta jo aamuisin, eikä sen viileämpää ole illallakaan.

Viime viikonloppuna heräsi jo toivo valkoisesta joulusta, kun oli satanut pari senttiä lunta. Pakkastakin oli muutama aste.

Näin hienosti lumi kimalsi auton konepellillä, kuin ohutta, kaunista harsoa.

Jätin nämä kukkavarret talven törröttäjiksi. Niitä on sitten mukavaa päiväkahvi pöydässä katsella kunhan tulee vahvempi lumikerros. Nyt ei ole yhtään lumihippustakaan, mutta toivossa on hyvä elää.

Nämäkin törröttäjät olivat huurteisena mukavan näköisiä. Linnut ovat puhdistaneet kukat tyhjiksi siemenistä. Tänään tosin jo suunnittelin näiden poistamista, olivat tosi rumia kun on koko päivän satanut vettä. Toisaalta, voisihan ne, jos pakkaset tulisivat, muuttua kauniimmiksi. Ainakin ovat kokonsa puolesta uljaan näköisiä, noin 2 - 2½ metrisiä.

Jouluisia kelejä tässä nyt odotellaan.

Sitten vaihteeksi kissa kuulumisia.

En muista olenko jo laittanut viimeistä kuvaa Lakusta. Se on jo iso poika, kuvassa kynä on ikäänkuin vertailukohteena. Painoakin on mokomalle siunaantunut jo 7kg, ikää 1½ vuotta. Yöllä nukkuu usein sängyssämme ja jos sattuu tulemaan hätä ja haluaa ulos, ei voi niin sikeästi nukkua ettei heräisi siihen, kun Laku hyppää päälle.

Nämä pienet vilistäjät tykkäävät leikkiä puunkanto kassissa. Tässä ovat kaikki vielä yhdessä.

Tämä vintiö on "Villasukka". Nimet eivät ole lopulliseksi tarkoitetut, meidän keskeisiä vaan ja tämä oli niin kuin harmaa villasukka ainakin, jopa jaloista tykkäävä. Kun tulin aamulla puuronkeittoon, niin Villasukka oli kintuissani kiinni heti. Hieman pelotti ne verta vuotavat naarmut, kun eivät meinanneet parantua edes. Nyt on Villasukka-poika saanut uuden kodin ja varmaan uuden nimenkin.

Tämä musta poika oli Mörkö. Kovin osasi pitää puolensa. Jos jonkun herkkupalan sai niin ei siihen toiset koskea saaneet, uhkaavasti murisi syödessään. Mörkökin on jo maailmalla ja sain kuulla että nimi on säilynyt Mörkönä. Tämä Mörkö-nimi johtui värityksestä, musta kuin yö, vain pikku-pilkku valkoista leuan alla.

Nyt on tytöt enää kotona. Pikku-Musta on lähes idettinen Mörön kanssa, eri sukupuolta vain ja tällä Pikku-Mustalla on lisäksi ala vatsalla muutama valkoinen karva. Aina piti kääntää pentu selälleen jos halusi nähdä kumpiko oli. Siispä laitoinkin Pikku-Mustalle punaisen langan kaulaan merkiksi. Nyt tänään tuli tällekin varaus ja pääsee uuteen kotiin muutaman päivän kuluttua.

Enää on tämä Salli-Mirri jolla ei ole sijoitus paikkaa. Sitäköhän se tuossa kuvassa miettinöön: Enkö kelpaa kellekään? Mutta ei tässä vielä hätää ole, vielä tulee joku jolla on kissan tarvis ja ei vielä ikä- loppukaan ole, vasta 10-viikkoa tulee huomenna täyteen.

Pitääkin alkaa nyt valoja sammuttelemaan, että "tyttöset" asettuvat yöpuulle. Kuuluu aikamoinen tömähtely tuolla tuvan puolella kun hyppivät jo peuhaavat siellä.

Muuten, toivon totisesti että tuo kissanpentujen tulo loppuisi. Emoa en tosin ole vielä leikattavaksi saanut, ei tuo lähiomainen kestä edes puhuttavan sellaisesta, on kissojen pahoinpitelyä sellainen , muka. Minä olen toista mieltä. Nyt on Santralla E-pillerit, hah hah .