Kylläpä taas aika vilahti, ihan kuin huomaamatta. Kun on tuota tekemistä niin ei edes huomaa ajankulua. Vieraat kävivät ja meillä oli hauskaa, pitkästä aikaa kun tavattiin. Teatterikin oli varsinainen nauru-pommi.

Alkuun pitää kertoa ilo-uutinen. Viime viikolla kun ilmoitettiin, että hartaasti odottamani kurssi peruuntui, olin vähällä masentua, murheissani korjailin  pois tavaroita ja tarvikkeita joita olin varannut matkaan.

Mutta maanantaina tulikin puhelu, että yrittävät "elvyttää" kurssia uudelleen alkavaksi. Voi miten olinkaan Hyvilläni...isolla kirjaimella.

Niinhän siinä kävi, että seuraavana päivänä varmistui tämä ilo-uutinen. Nyt olen etsinyt tarvikkeita takaisin esille ja vanhoja, korjausta vailla olevia kirjoja myös.

Tämän iloisen tapahtuman vuoksi jouduin tuottamaan lapsenlapselle pettymyksen. Hän olisi tullut viikonlopuksi mummolaan, mutta koska mummolla on muuta puuhaa, jouduin ehdottamaan, että siirretään hänen tuloaan viikolla. Kyllä se hänelle kävi.

Se on muuten jännä juttu, miten lapsenlapsille on tärkeä paikka mummola. Niin se oli itsellenikin ja omille lapsilleni. Mikähän siinä oikein on, mikä on sen viehätyksen salaisuus, kuka osaa sen selittää?

Minun mummolani oli Saimaan rannalla. Toinen olisi ollut aivan naapurissa, mutta sieltä puuttui mummo, joka oli muuttanut taivaaseen jo nuorella iällä, isäni ollessa vielä pikku-poika. Myös ukki lähti, kun minä olin pieni vielä.

Äidin lapsuuskodissa kumpikin oli elossa, mutta emme pitkän matkan vuoksi päässeet käymään siellä kuin kerran vuodessa ja se matka yleensä ajoittui kesään. Hyvä niin, sillä silloin saimme syödä metsämansikoita joita kasvoi runsaasti niillä paikoin. Meillä kotona ne olivat aika harvinaista herkkua. Vähän pelotti kylläkin mansikoita ruohikosta kerätessä, oli varoiteltu käärmeistä. Niitä taasen ei kotipuolessa ollut lainkaan.

Uimaankin opin mummola reissulla, samoin polkupyörällä ajotaidon. Polvet ne tosin ruvella olivat  kotiin palattua, mutta ei se mitään, osasinhan ajaa pyörällä.

Mummon mustikkapiirakkaa en unohda koskaan, ai että osasikin olla hyvää vaikka oli tavallista pullataikina kuoreen tehtyä. Myös muut herkut (vaikka olivatkin aivan tavallista kotiruokaa) veivät kielen mennessään, olivathan ne mummon laittamia.

Lapsena ollessani vain kerran pääsin käymään talvella mummolassani. Silloin näin ensimmäistä kertaa järven jäätä. Se talvi vierailu oli vähällä saada järkyttävän lopun, mutta onneksi oli suojelusenkeli mukana (siitä on kertomus  blogi-kirjoitteluni alkutaipaleella nimellä "Suojelusenkeli").

Nyt on mummolani autio, vain enoni ja hänen lastensa kesäkäytössä oleva talo. Kyllä vaan joskus tulee mieleen, että olisi niin mukavaa käydä katsomassa vanhoja, tuttuja paikkoja. Eihän ne enää samanlaisia ole kuin silloin, kauan kauan sitten, mutta tuttuja silti. Voinpa joskus sinne mennäkin, kuulemma olen tervetullut.

Tein muutama vuosi sitten gallupia omien lasteni mummola-muistoista. Kas kummaa... mansikat näyttelivät tässäkin pääosaa. Ei tosin metsämansikat vaan puutarha marjat. Vanhempani viljelivät puutarha mansikkaa, josta saimme nauttia käydessämme kesäisin heillä. Myös pakasteeseen tulevat marjat poimimme heidän pellostaan.

Ja ruokahan oli tälläkin sukupolvella sydämenasia. Pojat etenkin kaiholla muistelevat mummon possupaistia. Hyvää se todella olikin, en itse saa millään tulemaan samanlaista.

Lasteni toinen mummola sijaitsi tässä kotitalossa. Eivät he koskaan mieltäneet tätä mummolaksi, oli tietysti liian lähellä.

Nyt ei näitä vanhan kansan mummoja enää ole, itse olen mummon roolia vetänyt jo 15-vuotta. Mutta on sanottava aivan tosiasiana, että historia toistaa itseään. Ruoka...ruoka...ruoka. Se on nytkin "etulyönti asemassa", jos on kuulemaansa uskomista: Mummo tekee sitä... mummo tekee tätä ja se on hyvää. Mummolan ruoka on parempaa kuin muualla, mummon pulla ja vattuhillo on parasta. Ihan sitä meinaa punastua kun tuollaisia puheita korviin kantautuu.

Pullasta puheenollen, yks' tytöistä toivoi että pitäisin aina pullaa pakastimessa niin paljon, että jos satun kuolemaan, niin on hautajaisiin omatekemääni pullaa. No, ei sieltä varmaan nytkään löydy saattoväelle tarpeeksi, jonkun täytyisi leipoa lisää. Leikki leikkinä.

Mielellään ovat lapset mummolaan tulleet aina, vähemmän vapaaehtoisesti pois lähtevät, itkun kanssa joskus, kun on pakko lähteä.

Hyvä että mummolassa viihtyvät, toivottavasti jatkossakin, sehän nostaa vain mummon itsetuntoa.