Meille tuli suru.
Ihan totta. Tänä päivänä. Suuri suru.
Miten tämän voi kertoa pienille, että Vikkeä ei enää ole? Pelottaa.

Vikke oli meidän kissa, sellainen musta katti joka tykkäsi nukkua melkein "solmussa". Ikää ei ollut sillä vielä täyttä vuottakaan. Kova oli pyydystämään hiiriä ja myyriä ja niitähän meillä riitti tänä vuonna.
Lapsistakin piti kovasti, ei piiloutunut vaikka porukan nuorimmainenkin, Aapo 2 v, tuli käymään. Aapo tahtoi ottaa Viken syliinsä, mutta ei jaksanut painavaa kissaa kunnolla nostaa joten retuuttamiseksi aina meni. Eipä Vikke siitä piitannut, antoi vain pienen nuutata itseään. Toiset lapset pukivat sitä vauvaksi ja kuljettelivat korissa ja se selvästi nautti siitä.
Joskus tahtoi nauratta, vaikka välillä suututtikin se kiusanteko jota Vikke minua kohtaan harjoitti. Kun se yöllä tahtoi ulos, tuli herättämään, lähdettyäni aukaisemaan oven, ei mennytkään ulos, vaan jäi kaikessa rauhassa syömään raksujaan. Minä viileässä eteisessä yöpaitasillani sitten värjöttelin ja odotin milloin "kissa-herra" suostuu puikahtamaan oven raosta. En aina jaksanutkaan odottaa vaan menin takaisin vuoteeseen. Aivankuin se olisi osannut laskea, että nyt se eukko on lämpimän täkin alla, lähdenpä pyytämään sitä oven avausta. Ja sama rituaali saattoi alkaa uudelleen. Siinä vaiheessa yleensä toiselta "hermo petti", arvaat varmaan kummalta.
Saunassa Vikke viihtyi myös, maata retkotti tyytyväisenä alalauteella löylyn oton ajan, ryyppäsi löylyvettä välillä kiulusta ja nautti olostaan.

Mutta nyt ei Vikkeä ole. Oli jäänyt raukka auton alle maantiellä. Sille tuli viime aikoina kova vimma juosta kylille. Emme ennättäneet puuttua siihen juttuun vielä, suunnitteilla kyllä oli, joka olisi liiat juoksuhalut hillinnyt.
Tänäänkin, kun lähdimme pois päiväksi, jätimme Viken tyhjään navettaan siksi aikaa. Kylläpä oli sillä välin raivannut itselleen pakoreitin ja lähtenyt livohkaan. Sillä reissulla kohtasi matkansa pään. Surullista.

Miten tämän asian osaan kertoa lapsille, sillä Vikke oli heille tosi rakas.
Viken iso-veli, Vili edellinen kissamme, jäi myös yli-ajon uhriksi omassa pihassamme ( paha tapa mennä aina pysäköityjen autojen alle). Myös silloin olivat lapset surusta sulaa.

Se on sitten edessä uuden kissan hankinta, toivottavasti paremmalla onnella.