Niin... mistä sitä alkaisi kirjoittamaan? Pitkä rimpsu on otsikoita eri aiheista muistilehtiön takakannessa, on valitsemisen vaikeus.

Heinätyöt... sehän olisi ajankohtainen aihe nyt. Jospa siitä.

Kovasti on muuttunut tämäkin työ aikojen saatossa. Ei ole enää sitä tunnelmaa mitä ennen. Hyvin vähän sitä kuivaa heinää enää edes tehdäänkään, tuorerehua vain eläimille syötetään. Hevoset ja lampaat taitavat olla enää kuivatun heinän syöjiä.

No, mennäänpä pellolle.

Jo aikaisin keväällä isännät kulkevat pellonpiennarta tarkastellen kuinka heinäkasvusto on talven lumikerrosten alla pärjännyt, alkaako nurmea pukata pintaan. Sitten apulannan kylvöön. On annettava pelloille lisävoimaa ja potkua uudelle kasvustolle. Joskus käy niin ikävästi, että lämmin kausi viivästyy eikä kasvu lähdekäänkäyntiin toivotulla tavalla. Siinä vaiheessa usein jo aletaan tietää mikä on seuraavan talven heinäannos lehmää kohti. Mutta voihan se tilanne kesän kuluessa yllättäen muuttuakin, tuleekin lämmintä ja riittävästi sateita, niin heinä kasvaakin hyvin.

Juhannuksen lähestyessä aletaan seurata korsittumista ja heilimointia. Paras aika niittohommiin ryhtymiseen on kun "timo alkaa tulla piälle" (savolaisittain). Tarkoittaa sitä, että timotei alkaa purkaa päätä, tulee se "puntaripää" näkyviin tupestaan. Oikeastaan sitä ei heilimoimaan asti passais päästääkään, silloin on korren soluseinämä jo niin kova etteivät eläimet saa siitä kaikkea ravintoa käyttäneeksi hyväkseen. Kun timo alkaa puhjetä piälle, on niittoaika hippeimmillään.

Isäntä kaivaa ladon nurkassa talvehtineen niittokoneensa esille, terottaa terälaput ja rasvailee liikkuvat osat hyvin liikkuviksi. "Voi peijakas!" saattaa joskus kuulua tai vähän ronskimminkin sanottuna. On tainnut liipasin-puu olla poikki, jäänyt edellisen niiton jälkeen korjaamatta. Ei muuta kuin etsimään sopivaa puuta ja laittamaan uusi liipasin koneeseen.

Kun niittokone on kunnossa niin hevonen vain valjaisiin ja konetta vetämään. Alkaa kuulua pellolta koneen säksätys ja tuoreen heinän tuoksu kantautuu  ympäriinsä. Heinätyöt ovat alkaneet.

Kesävieraitakin on tullut taloon ja lähes kaikki suunnistavat pellolle. Aletaan kantaan ladon seinustalta seipäitä niitetylle alueelle. Joku kantaa pellonlaitaan tarvittavan määrän hankoja ja haravia. Lapsillekin riittää työtä siellä, heidän huolekseen jää tappien laitto, siis tappi-poikia ja -tyttöjä ovat. Rautakanki näyttelee tärkeää osaa näissä töissä. Yleensä riuskin mies on se kangen käyttäjä. Se onkin kova homma, kun seiväs on saatava pystytettyä tukevasti maahan, että kestää seivästyksen ja vielä parinviikon kuivatuksen ajan pystyssä ja se on oltava suorassa myös.

Siinä sitä sitten laitetaan seipäät täyteen painavaa, tuoretta heinää hien virratessa ja paarmojen kiusatessa.

Noin se heinä nousi naisväeltäkin kuin tyhjää vaan. Kun kysyin pieneltä tyttäreltäni tunteeko hän ketä kuvassa on, niin katsoi hetken ja tokaisi:"Mitä lienee heinäsirkkoja."

Olihan heinäväellä lepohetkensäkin. Ruokatauolla sai oikaista itsensä hetkeksi pihanurmelle ja jotkut kerkesivät vetäistä pienet unetkin siinä. Ja takaisin pellolle juomapullot mukana.

Sehän oli yhtä juhlaa jos päiväkahvi tuotiin pellolle, paljon paremmalle se siellä heinäseipään varjossa maistui kuin mitä olisi tuvan pöydän ääressä.

Tällaista touhua riitti moneksi päiväksi, riippui paljolti siitä kuinka paljon oli väkeä töissä. Ei se ihan kädenkäänteessä ollut tehty, seipäitähän piti pystyttää ja täyttää satoja. Joskus kun oli vähemmän seivästäjiä tai sattui sadepäiviä niin meni viikkojakin ennenkuin kaikki oli tehty. Eräänä sateisena kesänä seivästimme aivan vesisateessa, vähän inhottavalta tuntui kun sadevesi virtasi hangonvartta pitkin kainaloihin. Tuumasimme että eihän se vesi seipäillä kestä, niinkuin ei kestänytkään,pois valui.

Kun heinät olivat parin viikon ajan kuivaneet seipäillä (hyvänä kesänä) niin alkoi niitten korjaaminen katokseen. Hevonen sai kärryt taakseen ja siihen purettiin seipäät. Kuorman teko olikin taitolaji, piti saada tiivis ja suora kuorma. Välillä tuntui ettei se onnistu jos oli 2  reipasta miestä purkamassa seipäiltä ja vähävoimainen naisihminen kuorman päällä, mutta muistaakseni ei yksikään kuorma kaatunut tai hajonnut. Kun kuorma oli täysi se ajettiin ladon ovelle ja purettiin latoon. Taas oli ladossa olija avainasemassa että saatiin sopimaan mahdollisimman paljon sitä tavaraa sinne. Lapset tykkäsivät tästä vaiheesta, saivat hyppiä ja peuhata heinissä mielin määrin.

Sellaista oli työ ennenaikaan. Sitten vaihtui hevonen traktoriin ja helpottui siltä osin. Työkoneetkin suurenivat nopeuttaen työtä. Tuli pöyhimet joiden ansiosta ei enää seivästystä tarvinnut, koska heinä kuivui auringon paisteessa luokona aina välillä sitä pöyhimellä pölläytellen. Paalain kun tuli kuviin mukaan niin niitä paketteja olikin helppo latoa kärriin ja taas latoon pinota siistiin pinoon.

Heinäväki on lähes tyystin hävinnyt pelloilta, ainoastaan paaleja korjatessa tarvitsee useamman hengen olla hommissa.

Lapsista on hauskaa nykyisin tämä työ, hyvä ettei tappelua synny kuka saa olla missäkin mukana.

Tällaista tämä heinänteko tänäpäivänä, kaikki romantiikka ja hohto on kadonnut. Vaikka luulen ettei kukaan tosissaan halua sitä vanhaa aikaa takaisin muuten kuin nostalgia mielessä hetkeksi aikaa.