Aika laiska olen nyt ollut näiden blogi-kirjoitusten suhteen. Mutta kaikellehan on syynsä. Kurssi asioitakin piti yritää tehdä, suurin urakka on vielä edessäpäin. Muut tiedostokansiot ovat koneella jotakuinkin järjestyksessä, mutta nuo kuvatiedostot. Kuka ihme liekään käynyt niitä sekoittamassa. Niin sekaista on että vie aikaa jos jotain tiettyä kuvaa etsii, se saattaa olla jossain aivan eri aihepiirin alikansiossa peräti.

Mutta odottakaahan. Nyt kun osaan (tai luulen ainakin niin) kansioiden oikea oppisen hallinnoimisen ja saan aikaa siihen, voivat kuvat olla hetken aikaa järjestyksessä, kunnes taas "joku" ne sotkee. Ja se joku olen tietysti minä-ite.

Tälläviikolla kurssimme sitten loppui, juuri kun alkoi vauhtiin päästä. Oli kyllä opetus-ohjelmassa sellaista asiaa, että ihmettelen miten on tullut toimeen ilman niitä oppeja. Tänäänkin olisin ollut  kummasti sormi suussa, ihmetellyt miten tämä nyt näin.

Asia oli näet niin, kun minut, raukka-paran, valitsivat erään seuran sihteeriksi, ja nyt piti laittaa vuosikokousta silmälläpitäen toimintakertomukset ja sun muut asiat  kuntoon. Aloin etsiä koneelta entisiä kertomuksia ja pöytäkirjoja, mutta niitä ei löytnytkään mistään. Olin aivan varma että olin ne tallentanut kaikki 3:lta vuodelta.

Päätin vielä yrittää tutkia ulkoisen kovalevynkin, varmuuden vuoksi. Sen "mötikän" käyttöähän oli viimeksi opiskeltukin. Ja mitä minä löysinkään... kaikki kateissa olevat siellä. Olivat jääneet palauttamatta koneelle viimeisen pikku remontin jälkeen. Ja mikä ilo, onnistuin saamaan ne seuran omaan kansioon takaisin, vielä ilman puhelua tuki-henkilölleni. Sitä se opiskelu saa aikaan, vanhallekin. Kohta alkavat lapset tuntea itsensä tarpeettomiksi, kun ei äippä neuvoa kysele. Toiveajattelua kylläkin.

Nyt ei malttaisi kirjoittamiseen keskittyä, näkyy taas olevan naisten pujottelua telkkarissa. Jotakin vauhdikasta mäenlaskua ainakin. Muista lajeista en välitä koko olympialaisissa, syöksylasku ja gurling ovat mielenkiintoisemmat. Se kiven liu'utus on rauhallista, tämä mutkamäen lasku hyvää vastapainoa sille.

Syöksylaskua katsellessa piti ottaa konjakki kippo käden ulottuville, senverran hurjaa menoa oli, että meinas sydämestä ottaa.

Tuo telkkari sotki nyt ajatukset ja tällä hetkellä päässä lyö taas tyhjää, ei tästä kirjoittamisesta tule enää mitään, joten lopetankin tähän ja lähden kokeilemaan haluaako Nukku-Matti heittää sitä unihiekkaa silmiini jo tähän aikaan.