Vihdoin koitti sunnuntai jolloin minun oli lähdettävä opin tielle. Monen vuoden takainen haave oli täyttymässä, se oli kirjansidonnan oppiminen. Itse asiassa en ollut tippaakaan perillä koko työstä mitä se pitää sisällään, mutta kiinnostus oli kova. Olenhan joskus ollut lähes suur-kuluttaja kirjoille ja välillä yrittänyt tutkailla niiden rakennettakin, huonolla menestyksellä tosin.

Toinen haave, jonka sain nyt yhdistettyä samaan "putkeen", oli saada yöpyä luostarin rauhallisessa ympäristössä. Aiemmin, kun kerroin haaveestani, sanottiin että ota vain lomittaja ja mene pitämään pikku-loma, ei se sen kummempaa ole.

Helpommin sanottu kuin tehty. Lomittajaa ei saanut silloin kun olisi itselleni sopinut lähteminen kotoa ja kun sai työntekijän, ei päässytkään mihinkään kun perheen muut jäsenet olivat menossa kuka minnekin. Niin siinä aina kävi että jatkuvasti oli minun vuoroni jäädä kotiin.

Mutta nyt, kun ei ole niitä hännän heiluttajia ja lapsetkin ovat lentäneet omilleen, ajattelin ryhtyä vihdoinkin itsekkääksi ja toteuttaa toiveitani ja haaveitani.

Siispä keräsin rohkeuteni ja ilmoittauduin kurssille ja ilmoitusluonteisena asiana kerroin lähiomaiselle, että silloin ja silloin en ole tavattavissa (passaajana ), vaan lähden opintielle. Ei vastustellut, onneksi. Alkaa varmaan ymmärtää, että on se tuon akka-rukankin joskus päästävä siipiään kokeilemaan.

Onneksi oli kaunis sunnuntai päivä, ei satanut eikä ollut kovin liukastakaan, luulin ainakin niin. Mikä hyvä minun onkaan ajella. Takaisku! En saanutkaan sitä autoa jolla olen yleensä liikkunut, lähiomainen tarvitsi pelin jossa oli vetokoukku. Minun oli tyytyminen kakkos autoon josta en ole pitänyt yhtään, renkaatkin siinä olivat aika kuluneet.

Matkaan lähdettyäni tie osoittautuikin aika liukkaaksi huonorenkaiselle autolle. Eipä siinä hurjasteltu sitten.

Eipä aikaakaan, kun luostarin kirkon kupoli oli jo edessä, olin päässyt onnellisesti perille.

 

Siinä se kirkko seisoi lumihankien ympäröimänä auringon paisteessa.

Työskentely kansanopiston luokkahuoneessa alkoikin samantien. Ensin tutustuimme teoriassa tulevaan ja jo samana iltana aloitimme  käytännössä ensimmäisen kirjan valmistamisen. Aika riensi kuin siivillä, kello oli jo 20.30 kunnes maltoimme lopettaa aherruksen, mutta niinpä olikin jo ensimmäinen kirja puristimessa, vain kansia vailla. Kyllä oli mukavaa päästä huoneeseen lepäämään jännityksen tuomaa väsymystä pois.

Tällä kurssilla oli 9 oppilasta joista  vain 2 oli sellaista joka ei ollut aiemmin saanut mitään opetusta alalla. Minä olin toinen heistä. Mutta jätetään ne kirjat nyt puristimeen ja jatkakaamme huomenna kansien teon parissa.