Tämä tapahtuma ajoittuu sodan jälkeisiin, ehkä vielä levottomiin, vuosiin. Olin silloin vielä aika pieni, varmaan siinä 3 vuoden paikkeilla.
En muista sitä, oliko syksy vai kevät ja oliko mikä erikoinen kirkkopyhä. Kumminkin kyläläiset päättivät lähteä kirkkoon. Kylän kauppiaalla oli kuorma-auto joka lähti viemään ihmisiä sinne. Isäni toimi kuljettajana. Lavalle vain penkit joilla matkustajat saivat istua. Myös korkeammat laidat oli rakennettu lavalle.
Sattuikin siksi sunnuntaiksi huono ilma, oli pimeää ja sataa tihuutti vettä (luulisin että oli syksy säästä päätellen). Sateen suojaksi levittivät lavalle jotain öljykangasta.
Äiti ei voinut lähteä matkaan koska hänen raskautensa oli niin loppuvaiheessa (jos oli syksy, jos kevät niin pikkuveli oli jo syntynyt). Niinpä kummi-täti halusi minut mukaansa. Olikohan tädillä "oma lehmä ojassa", pääsi minun kanssani auton koppiin matkustamaan 
. Siinä sitä istuin auton kovalla penkillä tukka kammattuna tiukoille saparoille ja tietysti jännitin kovasti ensimäistä kirkkomatkaa.
Sitten lähdimme matkaan kirkolle, jonne oli matkaa sen aikuista tietä yli 20 km, ei siis mitään öljysora tietä. Hyvin oli kuoppaista sekä mutkaista ja koska satoi niin ei ollut lavalla matkustavilla helppoa siellä pressun alla, oksennus oli yllättänyt monet.
Vihdoin olimme perillä ja kävelimme kirkkoon. Muistan hyvin kuinka ihmiset sanoivat toisilleen, että katotaan nyt syttyykö kirkko palamaan.
En ymmärtänyt mitä he tarkoittivat. Tulipalon kyllä käsitin, mutta mistä ja miksi se nyt syttyisi, sitä en osannut aavistaakaan. Liekö ollut levoton aika pelkoon syynä, näin vanhempana olen päätellyt.
Siinä kirkon penkissä istuessani, katseeni osui alttaritaulun yläpuolella olevaan lasimaalaukseen. Pienessä mielessäni olin jo varma, että siitä se tulipalo alkaa. Mitään en muista jumalanpalveluksen kulusta, tuijotin vain sitä pyöreää ikkunaa ja pelkäsin.
Viimein loppui kirkonmenot ja pääsimme lähtemään kotimatkalle. Muutama mummo vielä tuntui mainitsevan, että onneksi ei tälläkään kertaa syttynyt. Minä olin tosi helpottunut.
Tämä on se lapsuuteni kirkko. Monet pyhäkoulu-juhlat on käyty viettämässä siinä (samaisella kuorma-auto kyydillä matkustaen). Myös konfirmaatio sekä vihkiminen avioliittoon on suoritettu sen seinien suojassa. Ei ole tulipaloa lasimaalaus eikä mikään muukaan sytyttänyt. Paikkakunnalta muuton vuoksi on vain siunaustilaisuuksissa tullut käytyä tässä kirkossa.
Kerran huomasinkin, että maalaus olikin kadonnut. Kirkas, pyöreä lasi-ikkuna oli sillä paikalla. Tämä asia alkoi vaivata minua. Ollessani eräällä retkellä, jolla tutustuimme myös kirkkoon, rohkaisin itseni ja kysyin oppaana olleelta kanttorilta, miksi he ovat lasimaalauksen poistanet.
Selitys oli seuraavanlainen: Kirkon lämmitysjärjestelmään kuului savupiippu, joka nousi kirkon seinänviertä ylös ja osui juuri pyöreän ikkunan taakse näkyen kirkkosaliin häiritsevästi. Läheisen kartanon herra oli antanut tämän lasimaalauksen peittämään ruman näkymän. Joitakin vuosia sitten oli lämmitysjärjestelmä uusittu ja savupiippu poistettu. Lasimaalaus oli palautettu kartanoon, tarpeettomana.
Minusta se oli väärin, mitä se kartanon väki sillä tekee, kirkossa se olisi ollut kansalle tuttuna taideteoksena näkyvissä. Nyt se tietysti on pölyttymässä josskin varaston nurkassa.
Vai katsoiko kartanon väki että sieltä on tullut kirkolle jo tarpeeksi apua, koska sen on aikoinaan kartanon herra rakennuttanut. Siitä on mainintakin kirkon pääoven yläpuolella olevassa laatassa.
Koska kuvasta ei voi lukea tekstiä, kirjoitan sen tähän:
Tämän HERRAN huoneen
on Keisari Alexander II :sen
hallitessa
ja
M.E. Alopaeus'en
ollessa
Juvan Kirkkoherrana
rakennuttanut
Georg Grotenfelt
w. 1856 - 1863
Siis 146 vuotta on kirkko seisonut ylväänä ja jyhkeänä paikallaan. Sitä ei voi olla huomaamatta kirkonkylän läpi kulkiessaan. Unohtumattomat muistot on jättänyt monen ihmisen mieleen.
* * * * *
P.s. Taru kertoo että kirkon rakennus kiviä jäi niin runsaasti jäljelle, että kartanon herra rakennutti itselleen niistä navetan, monta kymmentä metriä pitkän rakennuksen.
Kommentit