Tämä päivä ei oikein sytyttänyt minua, oli jotenkin niin tyhmä olo. Liekö ollut osa syynä kun nukuin niin pitkään, enkä sittenkään meinannut saada itseäni sängystä irti. Yritin nukkua univelat, kun on joutunut nousemaan koko viikon ajan aikaisin työmiehelle eväiden tekoon. Ei siitä univelkaa olisikaan tullut, jos olisin malttanut mennä aiemmin nukkumaan enkä kukkunut joutavaa.

Siinähän se meni aika aatellessa, päivä päätä käännellessä.

Kolmas kissanpentu lähti uuteen kotiin, ei kauas, tuohon tyttären lasten iloksi. Kävi sääliksi emo-kissaa kun etsi ja kutsui pentuaan. Niin myös jäljelle jäänyt Pikku-Musta etsi kaveria.

Tuossa illemmalla, päivällistä laittaessa, aloin manata kuorittavia perunoita. Mitä varten ne niin rupisia olivat ja hieman hankalia kuoria. Jalkojakin pakotti, sen verran kuitenkin jalkojen päällä ollut, vaikka ei mitään näkyvää saanut aikaan.

Piti hieman torua itseään: mikä tässä nyt on marisemisen aihe. Ei mikään. Iloita pitäisi. Pikku kissa sai kaivatun kodin ja lapset uuden lemmikin (mitä nyt jos äiti vähän nuhaa saa).

Santra-emo saa huilata jatkuvasta lapsen hoidosta. Toivottavasti E-pillerit tehoaa jatkossa. Ja Pikku-Mustakin tottuu että ei pikku kavereita ole, kun joutuu kohta itsekin uuteen kotiin.

Perunoistakaan ei pitäisi kiukutella, oli ne sitten millaisia hyvänsä. Sillä  MEILLÄ ON PERUNOITA, joillakin niitä ei voi ollakaan.

Jalkojen pakotutukseenkin voi sanoa että tunsin olevani ELOSSA, koska eihän kuollut tunne mitään , luulisin...

Eihän tässä sitten muuta, maha on perunoita pullollaan, kissatkin syötetty, samoin perhe. Saunassakin käyty. Ei puutu kuin mennä petiin jalkoja lepuuttamaan ja ehkäisemään univelkaa.