Tulipa tuossa hommia tehdessä yksi "lasten suusta" juttu.

Kuopus oli vielä sellainen neuvola-ikäinen ja kävimme säännöllisesti neuvolatarkastuksissa. Kaikki sujui aina niinkuin pitikin. Mutta sitten tuli stoppi.  Mitään ei antanut tehdä, ei mitata, ei punnita eikä muutakaan.

Olimme sitä mieltä, että kyllä se sitten onnistuu, kun oma neuvolan-täti tulee lomalta. Eikö mitä. Vaikka olin luvannut vaikka mitä palkkioksikin, ei vain yhteistyö sujunut, sama juttu hammashoitolassakin.

Minä jo itse itkua tuhersin, kun olin niin huono äiti etten saanut eto ipanaa yhteistyö haluiseksi. Neuvolan-täti lohdutti, että kyllä se myöhemmin onnistuu, ei ole äidin syytä, on vain niin voimakastahtoinen lapsi.

No, se vähän minua kummastutti, se voimakas luonne, niin oli kiltti ja sopuisa poika ollut aina.

Sitten tuli taas hammastarkastuksen aika. Lupasin taas jotain kivaa jos antaa hammaslääkärin tutkia. Onneksi en sentään kuuta taivaalta luvannut, jos vaikka hyvinkin onnistuu, sittenhän olen pulassa. Ja poika lupasi olla ihmisiksi.

Niin siinä kävi, että hampaat tarkastettiin, ehjiksi todettiin, lelukin kaupasta ostettiin ja aloitettiin kotimatka.

Muutaman kilometrin ajettuani kuulin takapenkiltä hyvin hartaasti lausutun kysymyksen:

"Ootkos nyt onnellinen, kun näytin hampaat?"

Ja olinhan minä, vieläkin muistan siinä paikassa ajaessani tuon kysymyksen. Sen jälkeen ei ollut mitään ongelmia neuvola- eikä muidenkaan tutkimuksien kanssa.