Juhlan jälkeinen viikko jatkuu "rankalla" työnteolla. Onneksi ei enää niin rankalla kuin 5 vuotta sitten. Silloin kesän tulo aivan pelotti, sitä toivoi vaan, että talvi ja pakkaset kestäisivät ikuisesti. Tuntui siltä että koko kesä on yhtä rehuntekoa. Yleensä juhannusviikolla alettiin AIV:n teko ja sitä riitti jopa pyhien ajankin. Kun tuorerehu oli saatu säilöön, alkoikin jo kuivan heinän niitto ja korjuu. Jos oli hyvä kesä, satoi sopivasti ja lämmintä riitti, niin ei paljoa ennättänyt "henkeä sisäänpäin vetää" kun oli taas AIV-rehun toinen sato korjattavana. Siihen sitten joutui jo viljat niittokuntoon ja jopa 3:s AIV-sato (ei läheskään joka kesä). Siinä sitten piti jossain välissä matotkin pestä ja marjassa juosta muista töistä puhumattakaan. Syksyllä olin sitten kuin märkä rätti.

Näitä tällaisia ajattelin ja muistelin päivällä mattoja pestessäni, parhaaseen rehunteko aikaan. Ei sitä ennen näin. Muistelin myös miten sekin homma on aikojen saatossa muuttunut. Ei ollut näin helppoa kuten tämänpäiväinen.

Järven rannalla asuville oli kyllä paljon mukavampaa pesu hommat, mutta kun ei ollut lähellä järveä. Piti survoa matot korvoon likoamaan ja saattoi käydä niinkin, että kun olivat aikansa lionneet ja kehitteli siinä pesutouhuja niin tulikin" käsky" lähteä kaveriksi peltohommiin tai vastaavaan. Saattoi olla jopa niinkin, että lehmät olivatkin päättäneet lähteä porukalla naapurin puolelle. Siinähän sitä aikaa taas vierähti ja matot senkuin likosivat.

Kun sitä vihdoin pääsi harjan kanssa heilumaan ja sai ne jotakuinkin hinkattua puhtaiksi, alkoi huuhtelu. Taas korvois sa vain pursuttiin.

Sen session jälkeen olikin selkä siinä kunnossa, että alkoi jo toivoa talven tulevaksi, mutta eihän sen vuoro vielä ollut.

Tänä päivänä onkin toista, onneksi. Ei tällä iällä enää jaksaisi moista, hyvä että jaksaa tämän helpon version. Nyt on liotuksellekin oma amme, tuli niitäkin hommattua aikoinaan lehmien juottoastioiksi laitumella. Nyt saan, ainakin toistaiseksi, omia ne omiin tarkoituksiini. Ammeen viereen hilasin vanhan hetekan. Ei muuta kuin märkä, pesuaine vedessä lionnut matto hetekalle ja pienellä painepesurilla muutamaan kertaan suihkuttelu. Puhdasta tuli. Enää vain aurinkoa joka lämmittää ilman ja tuulta joka kuivattaa matot.

Kun olin tämänpäivän urakan saanut valmiiksi, alkoi taivaalle kerääntyä tummia pilviä. Kaukainen jyrähtely ennusti ukkos-ilman olevan tulossa. "Jokohan nyt saadaan nautittava ukkonen, kun tuolta ilmansunnasta nousee," ajattelin.

Jyrinä voimistui pikkuhiljaa, minäkin menin pihakoivun alle penkille istumaan, ettei nyt mitään pääse ohi. Tavallisesti käy niin, että kun alkaa jyrähdellä, minulla on joku homma kesken ja koetan sen saada valmiiksi mahdollisimman nopeasti, mutta kun se on valmis on ukkos-ilmakin ohi. Ajattelin että nyt ei mene huomaamatta. Sitten tuli mieleen, ettei puun alla saa ollakaan. Ei se mitään, jyrinä alkoikin vaimeta, ei se taaskaan tullut kohdalle. Petyin.

Se on tässä vähän kummallista. Lapsena pelkäsin kuollakseni ukkosta, ainoa asia, korkeanpaikan kammon lisäksi, jota pelkäsin. Pienikin jyrähdys sai minut syöksymään sänkyyn peiton alle ja työntämään nyrkit silmiin ettei vain salamaa näkyisi.

Mutta sitten eräänä keväänä, olinkohan silloin 6:lla luokalla koulussa, koulupäivänä nousi oikein kova ukonilma. Kaikki oppilaat oli komennettu ulkoa sisään käytävälle (luokkaan ei ollut lupa mennä). Minua pelotti ihan hirveästi. Voi miten mielelläni olisin mennyt naulakossa riipuvien takkien taakse piiloon, mutta en uskaltanut. Pelkäsin ujona tyttönä, että kaikki nauravat minun pelolleni.

Sitten huomasin, että yksi poika menikin luokkaan, hänellä oli taipumusta käydä toisten pulpeteilla "ryöstöretkillä". Senvuoksi menin luokan ovelle vahtimaan ettei tee kolttosiaan.

Silloin räsähti ja jyrähti korvia huumaavasti. Näin kuinka opettajan asunnon puolelta tuli salama, kierti kaikki luokan lamput ja jatkoi matkaa pönttöuuneihin. Samassa takaa kuulin parkaisun. Luokkakaverini, joka seisoi käytävän uunin vieressä ( uuni oli luokan uunien kohdalla seinän takana) oli saanut kovan täräyksen oikeaan käteensä, joka meni sitten aivan tummansiniseksi. Sitä en muista käytettiinkö häntä sen vuoksi lääkärissä kun kerran ei henki lähtenyt.

Kaikki kävi niin nopeasti ettei sitä oikein osannut tajuta.

Salama oli tullut puhelinlankaa pitkin opettajan asuntoon ja sytytti seinäpaperit palamaan, saivat onneksi heiti sammutettua. Sama salama meni myös samaa linjaa pitkin muutaman kilometrin päässä olevaan vanhaan asuttuun suku kartanoon polttaen sen maantasalle.

Siihen tapaukseen jäi minun pelkoni. Sen jälkeen olen nauttinut raju-ilmasta. Toivon kyllä ettei se tekisi mitään vahinkoa, se voisi ehkä laukaista pelon uudelleen jos niin kävisi.