Ei taida olla maailmassa yhtään ihmistä, joka ei olisi toivonut elämässään mitään. Kuka toivoo tähdenlennon aikana, kuka neliapilan löydettyään ja niin edelleen. Joillakin on haaveita, jotka seuraa koko elämän matkan ja odottavat hetkeä toteutuakseen.

Joskus toiveet toteutuvatkin, mutta useimmat eivät, ainakaan minun elämässäni. Neliapiloiden taikaan uskon aika paljon, mutta ei niidenkään voima idioottivarmaa ole. Sellaistahan en toivo, kuten lotto-voittoa tai muuta vastaavaa, sillä tiedän että se on turhaa, energian haaskausta vallan. Mutta sellaisia pieniä, arkipäiväisiä asioita kyllä ja usein ne ovatkin toteutuneet. Olisikohan ne toteen käyneet ilman "taika kaluakin", siitä en mene takuuseen, mutta on mukavaa ajatella, että taikuus on ollut mukana.

Eräs pitkäaikainen haaveeni toteutui yli 10 vuotta sitten. Jo koulutyttönä ihastuin Keski-Euroopan alppimaisemiin, etenkin Tiroliin. Enhän ollut koskaan päässyt käymään siellä, kuvien perusteella loin itselleni haavekuvia ja suuri toiveeni oli päästä joskus sinne, vaikka se tuntui täysin utopistiselta ajatukselta.

Kului vuosia, vuosi kymmeniäkin, mutta haave pysyi yhä kaukaisena mielikuvana. Katselin kaihomielellä kuvia seudusta. Keskustelimme asiasta myös sisareni kanssa , joka oli päässyt matkustamaan Tiroliin eräänä kesänä. Hän kertoi miten siellä oli kaunista ja niin edelleen. En voi kieltää etteikö pieni kateuden piikki olisi mieltäni pistänyt, onneksi sain sen katkaistua alkuunsa, sillä ymmärsin hyvin oman tilanteeni matkustelemisen suhteen.

Mutta sitten tapahtui jotain poikkeavaa elämässäni. Aloitin opiskelun. Ihan totta. Aloin käydä kurssia "Kannattava maidontuotanto" ja se kesti...ainakin 2 vuotta. Ei tosin joka päivä ollut oppitunteja, mutta riittävästi. Tähän kurssiin liittyi myös opintomatka joka suuntautui Keski-Euroopan maidontuotanto tiloille. Aloitimme kiertomatkan Saksasta, Svetsin kautta Itävaltaan Wieniin.

Arvatkaa mikä yllätys minulla oli nyt edessä? TIROL!!! Ja sattui vielä päivä, jolloin menimme sinne, olemaan syntymäpäiväni. Mikä onni ja autuus minut valtasikaan...pääsin Tiroliin.

Ei haitannut vaikka en nähnyt niitä vihreitä rinteitä, koska oli vielä kevät talvi. Ja vaikka ei siellä viivytty kuin muutama tunti, mutta silti olin onneni kukkuloilla, olin päässyt haaveitteni maahan ...olin nähnyt Tirolin. Talviset, upeat lumipeitteiset rinteet ja ne rakennukset rinteitä vasten...aaaaahh.

Pientä jännitystäkin siinä matkan teossa oli mukana. Yöllä oli satanut lähes 20 sm lunta, miten sinne Alppien rinneteille linja-autolla nyt pääsee. Opas oli kyllä pyytänyt tielaitosta suolaamaan serpentiini-tien joka olikin suoritettu ja tie oli puhdas lumesta ja jäästä. Sitten se puhdistettu tie äkkiä loppuikin. Jonkun matkaa ajettuamme, huomasi opas että olikin ajettu ohi sen maatilan johon olimme menossa. Mutta miten saada pitkä bussi käännettyä takaisin? Viimein löytyi pieni levike tiessä, toisella puolella oli jyrkkä vuoren seinämä ylöspäin ja toisella jyrkkä putous alaspäin. Kaikenlisäksi levikkeelle oli jätetty katettu peräkärry.

Miehet lähtivät ulos siirtämään peräkärryä sivuun, että bussi sai tilaa kääntymiseen. Kaikkia ei laskettu ulos ja me sisällä autossa olevat aloitimme aikamoisen pelko-session. Voi hyvä Luoja, miten pelotti. Tuntui että auto roikkui puoliksi sen rotkon yläpuolella, panen vaikka pääni pantiksi, ettei etupyörien edessä ollut montakaan senttiä maata välillä. Mutta kiitos taitavan kuljettajan, selvisimme elävinä , kukaan ei edes pelosta delannut. Pääsimme onnellisesti määrän päähämme, tien suolaus oli näet lopetettu juuri siihen liittymään asti joka johti vierailu kohteeseemme. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Myös iki muistoinen syntymäpäivä muistoissani.

Nyt on myös eräs vuosia mielessä kytenyt toive ja haave toteutumaisillaan. Siitä sitten myöhemmin juttua, kunhan ensin on toteutunut.

Tästä haaveen toteutumis prosessista johtuen tämä osoite vaikenee viikon päiviksi.