Näin ne on näreet, kesä alkaa jo siirtyä muistojen joukkoon. Nopeasti se mennä humahtikin. Joka vuosi se tuntuu lyhenevän lyhenemistään, kohta ei kevään ja syksyn välissä olekaan aikakautta nimeltä kesä. No, siltähän se tais jo joku vuosi sitten tuntuakin, kun oli niin huonot ilmat.

Mutta tämä kesä on loppujenlopuksi ollut oikein mukava, näin säätä ajatellen. Lämmintä on ollut, mutta sitäkään ei harmiksi asti, sopivasti. Sadetta aina silloin tällöin, lähestulkoon aina silloin kun on pitänyt lähteä kastelu hommiin. Ei liikaa sitäkään.  Marjoja on joka puolella poimittavaksi ja säilöttäväksi. Saa nähdä mikä tulee olemaan sieni tilanne myöhemmin. Sitä varten varmaan tarvitsisi lisää sadepäiviä. Toivotaan parasta.

Koulutkin alkavat jo tulevalla viikolla, varma syksyn merkki: reppuselkäiset taapertajat.

Joillekin koulun alkaminen on hyvinkin mieluista ja jännää. Eka luokkalaiset taitavat olla siinä mielessä varma ryhmä, mutta vanhemmat "koulutien tepsuttajat" saattavat olla vähän toista mieltä. Niin tuntui olevan, pian 12 v, neitokainen, kun ekaluokkalainen pikku-veli odotti innolla koulun alkua.

"Kyllähän sitä nyt ollaan niin kouluun menossa, mutta eiköhän ääni kellossa muutu, kun kutoselle lähtö koittaa", tuumasi tyttö.

Näinhän se on, muistan sen omasta lapsuudesta, alkoi niin kyllästyttää kun vuodesta toiseen piti joka päivä (ei sunnuntaisin) taivaltaa 3:n kilometrin matka aamuin illoin. Mutta ei se koulutunneilla olo loppujen lopuksi vastenmielistä ollut, muistaakseni.

Ei sitä lapsena tule ajatelleeksikaan miten tärkeää se opiskelu on. Silloin pitäisi ajaa kaikki tärkeä tieto tuonne aivosolukkoon, tarttuisi näet paremmin . Mutta kun näin vanhoilla päivillään alkaa opiskella, tuntuu se välillä toivottomalta. Ei sitä edes tajua kaikkea, saatikka saa pysymään muistissa hetkeä pidempään. Kokemusta on.

Minäkin olen pitänyt pientä opiskelun poikasta yllä vuosien mittaan. Kansalaisopiston harraste-kursseja vaan, opiskelua sekin. Posliininmaalaus on ollut pitempiaikainen  juttu, 30 vuotta jo. Lienenkö sitten aina jäänyt luokalleni kun en päästötodistusta ole saanut.

Viime talvikausi menikin sitten aivan uuden aihepiirin parissa. Se olikin oikeata opiskelua, eikä mitään näpertelyä.

Tietotekniikka oli usealla meidän piiriläisellä toivelistalla, mutta eihän sitä sellaista tällaiseen kyläpahaseen saatu. Onneksi hoksasin naapuripitäjässä alkavan sellaisen ja vielä senioreille tarkoitetun.

Hyvä, hyvä, ei kun vaan ilmottautumaan.  Houkuttelin mukaan myös lähiomaisenkin, saa jotain tuntumaa koneeseen hänkin. Ei hänestä koko talven kaveria  saanut, mutta hyvä se vähäkin, ainakin nyt ymmärtää ettei se  kaikki tieto löydy niin yksinkertaisesti kuin hän on luullut.

Niin mielenkiintoisia asioita ne kurssit sisälsivät, ettei voinut jättää yhtään väliin. Paljon tosiaan opinkin, mutta paljon olisi vielä opittavaakin vielä, ei sitä tässä iässä enää kaikkea opikkaan. En ainakaan kovin monta kertaa ole tarvinnut jälkikasvulta etäneuvontaa  tinkiä ( jonkun kerran kylläkin).

Hyvä, samanhenkinen ryhmäkin meitä oli, myös hyvä opettaja, parasta A-ryhmää. Ei tapeltu edes välitunnilla (me oppilaat nimittäin), joimme vain kiltisti kahvia .

Jonkunaikaa kurssien loputtua oli meillä keskenämme kirjeenvaihtoakin,mutta nyt on näköjään sekin hyytynyt.  Kaikki ovat hyljänneet minut tänne  korpeen, kukaan ei kirjoittele. (Minäkin vähensin, tietoisesti kyllä, viestittelyä, ajattelin että olen häirikkö ja joudun vielä syytteeseen, alituisesta "pommittelusta").

Voi, voi. Pieni ikävän-poikanen käväisi sydämessä, kun sorruin muistelemaan näitä menneitä. Siitä sen huomaa miten mukavaa meillä oli.

Saa nyt nähdä, mitä ensi talvi-kausi tuo tullessaan, jotainhan sitä oli keksittävä, ettei aivan sammaloidu.