Se on nyt isänpäivä. Ja on pimeää aamusta iltaan, etenkin jos sattuu olemaan pilvinen päivä kuten tänään. Oikeastaan minua itseäni ei pimeys haittaa, kunhan sen verran jostain valoa häämöttää ettei ovenpieliin törmäile. Mutta muitten ihmisten vuoksi olen vähän pahoillani, kun he tuntuvat peräti kärsivän siitä.
Sitähän olen joskus miettinyt, niinkuin tänäänkin, että miksi isänpäivä on laitettu just vuoden pimeämmäksi ajaksi, äitienpäivä on taas lähes valoisimpana aikana. Se tuntuu jotenkin siltä että isiä ei arvosteta. Onko se välttämättä oltava kyseisten päivien väli just puoli vuotta? Voisihan isänpäivää viettää jo aiemmin syksyllä, kun luonnossakin näkyisi vielä elonmerkkejä. Vihreä ruoho ja syyskukat kukkisivat. Eikä haittaisi yhtään jos ruska elävöittäisi maisemia.
Mutta nyt tähän aikaan kaikki on kuollutta, ei enää lehtiä puissa, taivaskin synkkä usein vettä antava. Lunta odottaville tuleekin sitten kovat lumimyrskyt joten ei sekään mukavaa ole.
Äitienpäivä taas on aikana jolloin luonto herää, usein aurinko paistaa täydeltä terältä, ruoho viheriöi ja puussa on jo lehdet.
Äitienpäivä on elämän alun merkki, mutta isänpäivä kuvaa kuolemaa. Ei se näin saa olla, ei sitä äitien
aikaansaama elämä onnistu ilman isien apua. Joten valoa ja iloa isänpäiväänkin.