On se tämä ihmismieli outo. Yhtenä päivänä olo on niin onnellinen, sitä vaeltaa kun pää olisi pilvissä. Toisena päivänä jo saattaa itkettää, välillä vaelletaan tasaista tappavaa tahtia ja nyt on se päivä jolloin ottaa kaikki päähän. Ei olis pitänyt edes nousta ylös petistäkään.

Mutta noustava oli. Lähiomainen lähti töihin ja tarvitsi aamupalaa ja evästä matkaan. Hiippailin (niinkuin joku olis muka nähnyt) kyllä sen jälkeen vielä peiton alle kotvaseksi. Väsytti niin eilisen rankan päivän jälkeen.

Nyt on tupa kohta lämmitetty ja minä tuskailen tämän aparaatin kimpussa. Keljuttaa niin vietävästi, kun ei toimi nyt totutulla tavalla . Tänne blogi-maisemiinkin pitää kiertoteitse rämpiä ja eikä pääse kaikkien kirjoituksiinkaan, kun en muista ulkoa osoitteita. Eipä aluksi ollut muistua oma osoitekaan mieleen.

Ja sitten, poltin kaiken lisäksi perunat pohjaan . Laitoin muutaman perunan kiehumaa, aikomuksena leipoa itselleni gluteenittomia sämpylöitä. Tietysti unohdin koko potatit. Ihmettelin mistä tuo käry oikein tulee nokkaan, eihän uunissakaan vielä ole mitään? VOIHAN NENÄ, ne perunat!! Vesi oli kuivunut ja ja perunoiden kuori jo mustunutkin pohjalta. Saa nähdä voinko niitä enää käyttää, vai onko reseptiä muutettava. Tällä menolla sitä onnistuu keittämään tee-vedenkin pohjaan .

Luntakin sataa taivaan täydeltä. Onneksi nyt eikä eilen, tänään ei ole ohjelmassa mitään ajelua, toivottavasti.

Eilen oli tosi luistava keli maantiellä. Kieli keskellä suuta piti ajella,  ei näin, kun menin tuonne naapuripitäjän puolelle kansalaisopistoon. Se kuvankäsittelyn jatkokurssi alkoi sittenkin mikä oli yksi hyvä asia. Mutta kiirettä pitää maanantaisin, kun posliininmaalauskin on samana päivänä, onneksi iltapäivällä.

Siis, ajelin jo pimeän tultua hyvin hyvin liukasta, kapeaa ja "nimismiehen kiharoilla" olevaa hiekkatietä. Matkaakin oli lähes 30 km. Ei siinä satasta ajettu, hyvä jos puolet siitä, jännitti vielä sekin ennätänkö ajoissa, kun neiti M 12v piti ehtiä jalkapallo treeneihin. Ennätettiin .

Pois tullessa oli keli vieläkin liukkaampi, enteili varmaan tätä lumisadetta, mutta onneksi ei ollut kiirettä enää.

Siinä sen näkee miten tärkeitä nämä kurssit ovat minulle, kun saa lähtemään liukkaalle ja pimeälle tielle ajamaan. Se on halu oppia vielä jotain.

Oho, aika rientää. Kohta tulee ekaluokkalainen iltapäivän viettoon tänne mummolaan. Minä yritän kestää vielä nahoissani, jospa se elämä vielä kirkastuisi (kone ei ehkä korjaannu lähiaikoina, mutta enköhän jonkun aikaa pärjäile näilläkin eväillä), ainakin tämä vuodatus paransi jo mielialaa rutkasti.

Ei muuta kuin: ETEENPÄIN, sanoi mummo lumessa! Aivan konkreettisesti.