Minulla on nyt uusi hieno tietokone. Se on herkkä näppäiminen ja osaa kirjoittaakin paljon virheettömämmin kuin entinen palvelia. Vai tuntuuko se vaan siltä? Oudoltahan tämä vielä tuntuu, mutta toivottavasti ajan myötä totun.

Vanha kone oli tarkoitus jättää lasten pelikoneeksi niin kauan kuin kestää. Mutta toisin kävi.

Eilen nousi kesän kovin ukonilma. Olin jo aiemmin, kun haistoin ukkosta olevan ilmassa, kiskonut töpseleitä irti seinästä. Tulostinta kuitenkin tarvitsin vielä vähän ja menin sen jälkeen päiväunille. Jytinä vain tuntui lähenevän, silloin muistin tulostimen olevan verkossa kiinni. Kävin irroittamassa sen ja menin takaisin sänkyyni. Yht'äkkiä pamahti ja samassa jyrähti. Ei sitä saatu heti selville oliko mitä tuhojaan tehnyt.

Vasta illemmalla huomattiin ettei nettiin päässyt. Modeemi  rikki, puhelinlinjaan menevä johto olikin jäänyt irroittamatta. Ja poika olisi tarvinnut välttämättä netti yhteyttä töittensä vuoksi. Onneksi omisti senverran viisaan puhelimen jonka avulla pääsi jatkamaan töitä sen aikaa kunnes saimme uuden modeemin.

Myöhemmin totesimme ettei tulostinkaan toimi. Miten on tietokoneen laita? Ei eloa minkäänlaista. Siinä meni koko rykelmä koneita, olivathan ne yhteydessä toisiinsa omilla kaapeleillaan.

Älkää säikähtäkö rakkaat lukijani, uusi kone ei ollut siinä ryppäässä vielä...onneksi. Mutta katkeralta tuntui noiden vanhojenkin menetys.  Tulostin olisi palvellut varmaan vielä vuosia ja lapset olisivat saaneet pelata monta peliä kesän mittaan.

Kyllä nämä koettelemukset olisivat riittäneet, mutta ei näköjään.

"Kyllä minä niin mieleni pahoitin", sain kaikki syyt niskoilleni, ei ollut puhettakaan puolustella itseäni. Vaikka, huolimattomuuttanihan se oli, tynnustan. Mutta ei sitä niin kovin sanoin olisi tarvinnut huomauttaa.

Jospa se vielä tästä.... iloksikin muuttuisi...joskus.