Siispä olenkin hiljaa, vaikka suututtaa niin perusteellisesti. Istahdin tähän hetkeksi lepuuttamaan lonkkaa ja purkamaan "tunteita".

En minä toisille kiukuttele, itseeni olen suuttunut perinpohjin. Miten se tonttu Toljanter oikein manasi, ei nyt tule sekään mielee.

Nääs, minulla oli miehen sisarelta saatuja, muutossa tarpeettomaksi jääneitä, lähes uusia verhoja. Tarkoitus oli että jouluksi laitan ikkunaan. Mutta en löydäkään niitä mistään. Joka paikan olen etsinyt, ei vaan löydy. Mihin ihmeellä olen ne sykässyt. En ymmärrä tätä, se mystinen katoaminen tapahtui taas.

Katoppas, kun alkaa helpottaa. Jospa minä ne huomenna löytäisin, tai ylihuomenna. Ei sitten muuta kuin jatkamaan hommia. Kohta pitäs kuopuksenkin tulla kopistella tupaan, huonoksi tuo ajokeli muuttui täälläkin, että voi mennä matkantekoon hieman pidempään.