Sitä on nyt aloitettu toinen vuosi tämän blogin parissa.Eilenhän tämän oikea syntymäpäivä oli, mutta olin niin väsyksissä ja pää tyhjänä ettei mitään kunnon juttua saanut kehiteltyä.

Munkin syönti juttu vain tuli mieleen, mistähän sekin lienee muistunut. Aikoinaan kilpailtiin siinä lajissa (vain koti piirissä), että kuka syö sokeroidun munkin yhtään kertaa lipaisematta kielellä huuliaan. Vaikeaa tosissaan, mutta kyllä ankaralla keskittymisellä onnistuu. Huulet ovat varmaan niin herkkä paikka, että pienikin hippunen siinä saa lipaisu-refleksin käynnistymään. Kokeilkaapa huviksenne vaikka.

Toissa-iltana oli meillä kuvankäsitelyn viimeinen kurssi-ilta. Scannaus oli aiheena ja sen jälkeinen käsittely kuvan parantamiseksi.

Olin jo viikon toivonut kuivia kelejä maanantaiksi. Ei ole lystiä ajaa vesisateen liottamaa hiekketietä kymmeniä kilometrejä, huh huh. Eipä vaan keli kuivunut, matkaan oli lähdettävä. Kurssipaikkakin oli muuttunut joten matka oli kaksinkertainen edellisiin iltoihin verrattuna. Se hyväpuoli kuitenkin oli, että "jatkomatka" oli päällystettyä tietä.

Tunnit vilahtivat aivan huomaamatta, tietäähän sen kun on mielenkiintoinen aihe. Kotiin lähdön aika koitti pikemmin kuin odottikaan. Tämä oli sitten viimeinen ilta tältä erää. Itse en lupautunut kevättalvelle ollenkaan. Pitää keskittyä nyt lapsenlapsien tarpeisiin. Ekaluokkalainen tarvitsee koulun jälkeen iltapäivä hoidon ja hoitopäivät määräytyvät isän työpäivien mukaan. Tarvitsinhan minä itsekin hoito-apua lasten pieninä ollessa, miksen antaisi historian toistaa itseään. Onhan se minullakin sydän, ainakin se silloin tällöin muistuttaa olemassa olostaan...ettei totuus unohtuisi.

Oli siis hyvästi jätön aika. Se on niin surullinen hetki. Meillä oli tosi mukava kurssiporukka, osa on ollut mukana jo viime syksystä saakka. Miten minulla onkaan ollut niin hyvä tuuri, että aina on ollut onni päästä hyvään porukkaan mukaan . Mutta se taas tekee eronkin vaikeammaksi. Nyt oli hyvästit heitetty ja kotimatka alkoi.

Ilta oli pimeä, kuin säkissä olisi kävellyt autolle. Löytyihän se auto pimeältä parkkipaikalta, kun muistin mihin nurkkaan sen pysäköin.  Alkoi vielä sataa vettä, pisarat olivat suuri, ei mitään tihkusadetta. Vielä kun rekka porhalsi vastaan ja ryöpsäytti tuulilasiin saavillisen vettä, hyvä että tiellä pysyin. Loppu kotimatka olikin "taistelua", kuratie alla, vesisade yllä, synkkä pimeys joka puolella, kyllä silmiä kirveli.

Se tässä asiassa oli kuitenkin positiivistä, olen saanut syksyn aikana kunnon harjoittelun pimeän-ajan ajossa. Tähän asti olen ollut niin arka lähtemään pimeällä tien päälle, ettei ole ollut tottakaan. Nyt tämä viimeinen ajo-ilta olikin sitten minulta peräti diblomi-työ sillä alalla. Mutta väsynyt olin kun koti-oven avasin.

Niinhän siinä lopulta kävi, että Nukku-Matti oli jo meidän nurkilla käynyt, eikä minun takiani kääntynyt täkaisin. Odotin ja odotin, päässä risteilivät kaiken maailman asiat, joita ei saanut järjestykseen ei sitten millään. Sydänkin alkoi temppuilemaan...pum,pum....pum.... pum,pum, pum....pum....pum jumpsutti epäsäännöllisesti. Nytkö se taas alkaa, ei kai aio irtisanoa yhteistyö- ja avunantosopimustaan?.

Yritin olla mahdollisimman rentona ja hiljaa, jos se siitä asettuisi, tiesin että väsymys on sen takana.  No, paluumatkallaan noin 3-4:n välillä se Nukku-Matti sitten antoi hippusen unihiekkaa että torkahtelin. Siitä se sydänkin päätti vielä jatkaa työsopimustaan, onneksi. Annan sen temppuilun anteeksi, lakkoilevathan nuo muutkin, tietysti otti mallia.

Eilisen päivän olinkin sitten kuin unissakäveliä. Nyt on jo niinkuin pitääkin, jos nyt niin voi sanoa. Tuntuuhan se ikävältä kun kavereista piti erota, mutta luvattiin kuitenkin kirjoitella. Toivottavasti jossain käänteissä nähtäisiinkiin.