On mielenkiintoista tuijotella taivaalle. Se saa mielikuvituksen lentämään.

Kun on oikein lämmin ja aurinkoinen päivä, vien pehmusteet pihakeinuun ja heittäydyn siihen pitkälleni ja alan tuijotella taivaankantta joka on kauniin sininen. Toivon mukaan siinä sinessä purjehtii valkoisia pilven hattaroita. Niistä muodostuu vaikka minkälaisia kuvioita jotka jatkuvasti muuttavat muotoaan.

Kuvittelen olevani siellä pilven päällä pehmeässä pumpulissa. Isommassa pilvessä jopa kiipeilen ylemmäs, kohti huippua josta sitten hyppään alas ... hupsista vaan, sitten takaisin kiipeämään. Entäpä jos oikein pitkän loikan ottaa ja joutuukin reunalle ohuemmalle pumpulille. Läpihän siitä hujahtaa ja alkaa pudotus maan pintaa kohti, huijui sentään.

Ei hätää. Alapuolella onkin jo toinen pilvi johon tupsahdan että pilvi hiutaleet pöllähtävät. Onneksi on tiukempaa tekoa tämä laskeutumis alusta enkä mene läpi. Nyt osaankin olla varovaisempi enkä hypi, kellin vaan pilven pehmeässä sylissä.

Kerran näin, tosin auton ikkunasta, pilven jolla oli miehen kasvojen profiilikuva.Se oli mahtava näky, harmitti ettei ollut kameraa mukana. Tuli ajatus että siinä Taivaan isä katselee meitä täällä maanpäällä vaeltajia. Samalla matkalla loikkasi vuohi pilveltä kohti maata, sarvetkin erottuivat.

Ikävää vaan ettei tänä kesänä ole ollut sellaisia päiviä että haluttaisi mennä pihalle pilvilinnoja rakentelemaan. Kylmää on ja pilvetkin tahtovat olla tasaisen harmaita. Toivotaan että sää lämpenee ja pääsee taas ulos seuraamaan pilvilampaiden kisailua ja päästämään mielikuvituksen irti.