Jaaha... sitä on sitten isokenkäistenkin kanssa kaveerattu, tuumailette. Tuumailkaa pois vaan, kavereita oltiin vaikkei sillä kenkiä ollut lainkaan, sen enempää kuin housujakaan, Väyrysellä.

Tuli vaan yks' yö mieleen valvoessa (valvomisen syy: lähiomainen nukkui liian äänekkäästi) tämä eläimellinen juttu. Pitänee kertoa teillekin.

Saimme lehmän poikiessa soman sonnivasikan joka oli aika konstikas oppimaan syömään ja juomaan. Aina vain väyrysi vastaan yrittäessäni saada sille ravintoa sisään. Kerran, kun mittani alkoi olla täysi, hihkaisin sille: "Oot aika väyryne!" Muuta kastetoimitusta ei vasikalle tarvittu, siitä tuli Väyryne (huomaa, ei nen-päätettä).

Sehän tehosi kun nimen sai, alkoi ruokakin maistua. Alkoi kasvaa vimmattua vauhtia. Kesy oli myös, jatkuvasti piti rapsutella ja halailla. Viimein herkesi sellaiseksi ettei koskenut jauho-annokseensa jos en ollut sitä kunnolla halannut.

Tuli kevät. Väyryne oli jo siinä koko- ja myös ikävaiheessa ettei sitä voinut lehmien mukaan laitumelle laskea. Piti etsiä päitset ja riimu ja laittaa peltoon syömään. Väyrynehän söi, kasvoi ja söi, odotti halauksia ja vieläkin kasvoi ja söi. Mutta ihme ja kumma, ei tullut agressiiviseksi, kuten sonnit yleensä.

Tässä Väyryne ja Emmukka syövät jauho-annosta samasta kupista aivan sovinnolla.

Tässä sitä rapsutellaan ja ollaan niiiiin onnellisia. Parhaasta halista ei ole kuvaa, mutta yritin hahmotella kynällä sitä, tosin huonolla menestyksellä.

Väyryne tykkäsi kovasti siitä, että sai painaa päänsä vatsaani vasten, sarvet sojottivat kupeitani pitkin ja minä kaulailin sitä niskan yli. Ulkopuolisia hirvitti katsella meidän "hellää hetkeä", mutta ei siinä ollut mitään pelättävää, olenhan vielä hengissä. Mutta jos se Väyryne olisikin yht'äkkiä jostain suuttunut, pian olisin reijän mahaani saanut.

Yksi ainoa vähältä piti-juttu tosin oli. Onneksi se ei kohdistunut ihmisiin ja ajoissa sain vahingonkin estettyä.

Meille tuli vieraita ja touhusin kahvitarjoilun kimpussa sisällä. Kuulin, että koirat pitivät aikamoista meteliä pihalla ja menin ulos katsomaan ettei vaan Väyryne ole päässyt irti. Koirat näet pitivät tarkan kontrollin, että eläimet pysyivät sallituilla alueillaan.

Irtihän oli. Päitset olivat jo ajat sitten jääneet pieniksi joten oli pelkässä kaulariimussa. Eihän sellainen pidätellyt isoa sonnia jos se halusi lähteä omille teilleen, sellaiset niskavoimat sillä oli.

Kun tulin rappusille, huomasin että Väyryne peilasi itseään vieraiden uuden, kiiltävän punaisen auton kupeesta. Aloin puhua sössöttää sille rauhoittavasti, ettei vaan hyökkää "peilikuvaansa" vastaan. Ennätin,Luojan kiitos! Otin riimusta kiinni ja talutin takaisin peltoon. Huh huh... huokasin helpotuksesta. Olisi tullut iso vahinko jos Väyryne olisi ennättänyt hyökätä kuvajaisensa kimppuun.

Kukahan sen Väyrysen lopulta liene syönyt, pihvilihaksi kun lopulta joutui.

Niistä sonnien niskavoimista, nehän ovat valtavat. Ilmankos niitä sonneja pidettiin peltotöissä ennen. Tai härkiähän ne taisivat olla.

Tiedättekö, miten määritellään härkä? Se on: "Urospuolinen, isäksi kelpaamaton nauta." Siis kuohittu sonni.

 

Miete:

Älä julista tehneesi parannusta, vaan anna sen näkyä teoissasi.

(Mauri Lavonen)