Heräsin juuri päiväunilta. Kiitos hänelle joka keksi ne... eli päikkärit. Ennenaikaan päiväunia pidettiin laiskurin merkkinä, mutta mikä sen ihanampaa kun voi heittäytyä sänkyyn ja laittaa aivotoiminta hetkeksi pyörittämään jotain fiktiivistä filminpätkää. Eipä aikaakaan kun uni-ukko sieppaa kainaloonsa ja filmi jää kesken. Mutta sehän oli tarkoituskin ja aivotkin saavat hetken uinailla.

Entäs kun heräät, olet kuin uudesti syntynyt ja valmis jatkamaan päivän uurastusta. Nyt tosin luiskahti tuo kaivattu unelmointi hetki aika myöhäseksi, muttei se mitään, kyllä riittää meikäläisellä sitä herkkua yöksikin. Oli niin hiljaistakin, etenkin kun painoin oven kiinni ettei tuo "jalkapallo-melu" kuulunut ja nuoriso oli lähtenyt savu-saunomaan. Tosin tämänkertainen nuoriso ei meluista sorttia ole, aikuisia jo.

Ei lapset ymmärrä miten päiväunet ovat herkkua. He kauhistuvat peräti kun mainitsee, että mennäänpä päiväunille. Ei sitten millään, heistä tuntuu jotenkin rangaistukselta joutua kesken päivän unille. Eipä mene kovinkaan kauan kun heilläkin muuttuu ääni kellossa ja päiväunet alkaa maistua.