Miksei tähän totu koskaan, tähän lasten kotoa lähtemiseen. Aina jää niin tyhjä olo, kun auton takavalot häipyy.

Vanhempien lasten kohdalla on jo helpompaa. Se napanuora on varmaan jo "nirhautunut" poikki, heillä on omat perheet ja kodit. Kaksi vanhinta on kylläkin tässä lähellä. Kolmas on satojen km:n päässä ja harvemmin näen häntä ja hänen perhettään, joten kyllä siinäkin on haikeutta ilmassa, kun he lähtevät  ajelemaan länteen.

Mutta tämän kuopuksen kohdalla se 'nuora' on vielä senverran tuore, ettei ole katkennut. Johan hänkin on elänyt vuosia omillaan, mutta kun ei ole perhettä, niin äiti tietysti omii itselleen koko pojan (toivottavasti ei sitten joskus anopin asemassa).

Nyt hän lähti opiskelemaan ammattia joka on ollut haaveinaan pikku-pojasta lähtien. Poliisiksi on tarkoitus päästä. Kovin on innoissaan ja huomasin myös, että jännittikin  kovasti. Toivottavasti kaikki menee hyvin. En minä sitä kyllä epäilekään ettei menisi, on sen verran ulospäin suuntautuva luonne ja sopeutuva.

Vai johtuuko tämä "luopumisen tuska" hänen ammatin valinnastaan. Pelko, että tulevaisuudessa voi tapahtua jotain ikävääkin. Olihan sama juttu jo reilu 20 vuotta sitten, kun tytär lähti samaan oppilaitokseen, mutta silloin en ollut niin tietoinen näistä työhön kuuluvista vaaroista. Onneksi ei hänen, eikä miehensä kohdalla ole tapahtunut mitään.

Tämä kaikki tietysti kuuluu elämään, ei sille mitään voi. Toivon vain menestystä kuopukselle, kuten myös toisillekin lapsilleni ja heidän perheilleen. Olette kaikki minulle niin rakkaita..