Eletään syyskuun viimeistä päivää. Säätiedotus on luvannut liukkaita kelejä, mitenkähän tässä pärjätään ja pystyssä pysytään. No, autoilijoitahan ne liukkaudet ensihätään kiusaavat, jalankulkijat pyllähtelevät sitten, kun jäätiköt valtaavat pihat ja jalankulku väylät.

Tuli mieleen yksi pyllähdys toissa talvelta. Oli tosi liukasta, joka paikka paksun jään peitossa eikä hiekkakaan oikein pysynyt paikoillaan ja missä pysyi niin vasta satanut ohut lumi kerros peitti sen. Joten aika riskialtista oli ulkona liikkuminen.

Eräänä päivänä, olin juuri palannut kansalais-opistosta ja lähdin hakemaan päivän postia laatikolta. Aamulla oli piha sekä pihatie hiekoitettu, mutta päivällä satoi hieman lunta. Kävelin aivan normaalisti sillä luotin hiekan tuomaan turvallisuuteen ja tietysti kengän pohjien pitoon.

Yht'äkkiä huomasinkin tuijottavani pilvien verhoamaa taivasta. Tajusin sentään kaatuneeni, suoraan selälleen iskien takaraivon tantereeseen. Ensimmäinen ajatukseni oli: näkyykö tähtiä? Ei näkynyt. Sitten: Pimeneeköhän "vintti"? Ei pimennyt sekään. Viliseekö eletty elämä filmin tavoin silmissä? Ei tapahtunut sitäkään. Sehän hyvä, en siis tee kuolemaa, mitä tässä makoilemaan, ylös vain tuumasi mummo jäätiköllä. Tunsin kuitenkin, että päässä on jotain lämmintä ja koitin kädellä. Vertahan se oli. Kömmin ylös, etsin rillit jotka olivat lennähtäneet parin metrin päähän ja painoin sitten taskusta löytämäni nenäliinan takaraivolle.

Enhän toki jättänyt postia hakematta samalla viitoitin punaisin merkein kulkureittini. Viimein pääsin tupaan yltäpäältä veressä. Eihän se pieni paperinenäliina paljoa pitänyt. Löysin pyyheliinan jonka painoin haavaan ja soitin miehelle onko miten kotiin tulossa vai soitanko taksin. Onneksi oli lähellä ja kun näki sitten mitä oli tapahtunut, akka istuu kiikkutuolissa yltäpäältä veressä, oli saada sätkyn.

"Heti autoon ja ensi-apuun!" kuului käsky.

Enhän minä nyt siinä kunnossa lähde, pesulla pitää käydä ja puhtaampia vaatteita vaihtaa. Ei tullut kuuloonkaan, ei edes kasvoja saanut pestä. Lähdettiin "talla pohjassa" ajamaan 50 km:n päähän sairaalalle. Liukastakin oli, toisessa autossa olisi ollut paremmat renkaat, mutta eihän se tullut silloin hänelle mieleen. Toppuuttelin vähän, että ei niin riehumalla tarvitse ajaa, en minä siihen paikkaan kuole. Pyyheliinaakin olisi pitänyt kääntää jo puhtaampaa puolta haavaa vasten, mutta en uskaltanut kuskin  nähden käydä sitä levittelemään, silloin viimeistään olisi oltu metsässä.

Se etu siitä pesemättömyydestä oli, että perillä pääsin heti "käsittelyyn". Ensin piti peräti liotella tukka ja kasvot, että pääsi lääkäri "ompelu-seuroja" pitämään.

10 tikkiä sinne  päänahkaan tikkasi. Ei se niin pitkä haava ollut vaan useampi pieni haava. Sattui siinä kohden olemaan aika rosoinen jää, mutta eipäs ollut kantapään alla oleva kohta karkea, sileä kuin vauvan peppu.

Loppujen lopuksi vähin vaurioin siitä selvisin, 10:llä tikillä ja lievällä aivotärähdyksellä. Paljon siitä vaan verta osasi vuotaa. Tyttären poika sanoi seuraavana päivänä, kun tuli minua katsomaan, että hän luuli ukin ampuneen hirven siihen tielle.

Araksi se leiskaus kyllä teki meikeläisen, kyllä sen jälkeen on tullut katsottua mihin jalkansa laskee. Köpöttelyksi on mennyt mummon askel liukkaiden aikaan.