Tänään voin valita kahdesta asiasta mitä tekisin, päivittäisinkö  verokirjanpitoa ajantasalle vaiko kirjoittelisin blogia. No, eipä ollut vaikea valinta, päädyin ilman suurempia ristiriitoja blogiin.

Ajattelinkin kirjoitella vaihteeksi autoista, tosin vieras aihe, enhän loppujen lopuksi ymmärrä niistä juuri mitään. Mutta yritän kuitenkin saada jotain kasaan, olenhan ollut ajokortin onnellinen omistaja jo vuosikymmeniä. Niin...onnellinen ja onnellinen, miten sen nyt ottaa, joskus tekisi mieli heittää koko kortti tuleen. Sillä tavoin välttyisi epämieluisesta ajo-tehtävästä, kuten lähteä räntäsateessa kelirikko-aikaan hakemaan miestä työmaalta jostain metsäautotien perukoilta, huh huh. Eihän siinä miehen kotiin hakemisessa mitään ole, mutta se matkan teko sai "niskavillat" nousemaan pystyyn.

Onhan sillä hyvätkin puolensa, kortin omaavana ei ole niin sidottuna neljän seinän sisälle. Ajokortin hankkiminenkin oli oma tarinansa. Koska asumme syrjäisessä kyläpahasessa, jonne ei enää edes linja-autot  kulje, oli pieni pakko ajatella ajoluvan hankkimista. Kaiken lisäksi mies oli työmatkoillaan viikot, joten asioden hoitaminen jäi minun huolekseni. Kortin hankkimisesta oli puhe, mutta pelkäsin ettei se minulta onnistu kuitenkaan.

Eräänä päivänä tulin sitten toisiin aatoksiin. Samana päivänä satoi vettä kaatamalla ja nippu laskuja erääntyi. Oli pakko lähteä läheiseen Postipankkiin laskun maksuun, polkupyörällä,siinä vesisateessa. Palattuani vettä valuvana vein pyörän takaisin autotalliin. Uskokaa tai älkää, tallissa oleva auto nauroi minulle. 

Luit aivan oikein, se NAUROI päin naamaa, ainakin se näytti siltä. Kyllä teki mieli potkaista sitä kunnolla kylkeen ja huutaa:"Mitä siinä irvistelet! Se parhaiten nauraa joka viimeksi nauraa".

 Siltä seisomalta menin puhelimeen ja ilmoittauduin autokouluun. Kortti tuli eka kerralla, eikä ollut edes vaikeeta. ;)

Ai että tuntui mukavalta sen jälkeen "komentaa" Fiiattia.

Sen jälkeen on saanut totutella useammanlaiseen ajopeliin. Tuntui että on sellainen sääntö meillä, että kun minä olen tutustunut ja tottunut sen kertaiseen autoon, niin se vaihdetaan (mies on varmaan sairastunut krooniseen autokuumeeseen).

Vuosituhannen alussa oli taas vaihto, Subaru tuli meille. Se tuntui mukavalta peliltä, vaihteet toimivat kevyesti, jarrut piti, ohjaus kevyttä ja matkanteko joutui jouheasti. Nopeusmittari tahtoi vain näyttää vähän liian suuria lukemia. Epäilin että se on viallinen, enhän minä mitenkään voi niin lujaa ajaa. Kunnossa kuului olevan. Päätin sitten että jos ratsiaan joudun, puolustelen poliiseille:"Polttelen vain karstoja kun mies-väki aina valittaa, että akkojen ajon jälkeen venttiilit on aivan nokiset." Eipä vaan sattunut tielleni tutkaa, tietenkin se kokemus on edessä päin.

Mutta äskettäin mies tuli taas "kuumeeseensa". Vastustin kaikin keinoin vaihtoa. Ei auttanut. Yks' iltapäivä tulikin erilainen Subaru pihaan. Voi että oli paha mieli. Tämä "vaihdokas" oli vielä SININEN, entinen oli tummanpunainen. En voinut edes katsoa pihalle muutamaan päivään, niin keljutti.

Meni melkein kuukausi ennenkuin suostuin menemään ajamaan sillä. Oli ikävä sitä entistä, miksi meidät erotettiin niin julmasti, eihän siinä ollut edes mitään vikaakaan. Taisin olla aivan rakastunut siihen autoon, yhteistyö sujui mitä parhaimmin. No yksi pieni risteys kolari kyllä oli, mutta ei se Subarun vika ollut. Vika oli varmaan siinä sedässä  joka siihen eteen  tupsahti, vaik'ei hän sitä myöntänyt. Minähän sen syyn sitten otin niskoilleni, koska risteykseen (tietysti salaa) tuotu kärkikolmio  niin määräsi. En kyllä kiistänytkään asiaa.

Ja ajatelkaa, Subaruni ei tarvinnut "ruokaakaan" niin paljon kuin muiden kanssa liikkuessaan, litraa vähemmällä selvittiin satasella. Eikös tämä jo osoita hyvää yhteistyön sujuvuutta?

Niin se vain katkaistiin tämä pitkä "parisuhde" julmasti, asian osaisia kuuntelematta.

Tämä uusi "suhde" on alkanut vähän kankeesti, mutta pakko on tyytyä olevaan, eiköhän se ajanmittaan siitä uomiinsa ajaudu.

Ette ikinä arvaa mitä tämä uusi ajokki minulle teki kolmannella ajokerralla. Se vangitsi minut, ei laskenut ulos. Olin asioilla ja ajoin parkkiin. Sammutin moottorin, otin virta-avaimen pois. Silloin yht'äkkä ovet napsahtivat lukkoon, vilkut ( kaikki) alkoivat vikkua ja varashälytin huutaa. Ei varmaankaan auto-raukka tuntenut minusta mitään lämpöä sitä kohtaan ja päätti ottaa ohjat omiin käsiinsä, näyttää kuka on kukin. Mitä minä teen, en pääse ulos eikä hälytys millään lopu. Olin jo vähällä ottaa puhelun asiantuntijoille, että auto otti vangiksi. Onneksi vihdoin keksin jutun millä sain hälytyksen purettua.

Ei siinä sitten muu auttanut kuin alkaa hieroa sovintoa tämän auton kanssa. On se tulevaisuutta ajatellen helpompaa ajella. Yritin kehuskella sitä, se on niin lämminkin (lämmityslaite toimii) ja silmät kirkkaat (ne valot), helppo ajaa jne.

Nyt ollaan jo kavereita, neljäs ajo-kerta sujui jo aivan hienosti, vähän jo isolla tiellä irroteltiinkin.