Onko kummituksia olemassa?

En usko kummituksiin enkä ihmeemmin mihinkään yliluonnolliseen. Kaikelle kummalliselle yleensä löytyy jonkinlainen selitys.

Mutta eräs outo juttu on jäänyt vaivaamaan mieltäni, sille en ole selitystä löytänyt.

Tämä tapaus sattui vuosikymmeniä sitten. Olin silloin 16-vuotias nuori tyttö ja töissä kotiapulaisena opettaja perheessä. Joskus työpäivän päättyessä lähdin vähän happea haukkaamaan ulos.

Eräänä iltana olin taas ulkona ja koska oli talvi, pakkanen ja kirkas kuutamo, otin sukset jalkaani ja hiihtelin pitkin maantietä. Siihen aikaan sivu-maanteitä hiekoitettiin harvoin, ainoastaan jääkelien aikaan, jos silloinkaan. Oli hyvä hiihdellä, kun kuukin oli lähes täytenä.

Aikani hiihdeltyäni istahdin lepäämään aidan tolpan päähän. Siinä edessäni oli kyläkauppa ja maantiestä erkani kylälle johtava tie editseni.

Oli aivan hiiren hiljaista, ei edes pakkanen rapsautellut kaupan nurkkia.

Istuin jonkun aikaa ajatellen kaikenlaista, päivän tapahtumia ja mitä kaikkea lie päässä liikkunutkaan.

Yht'äkkiä alkoi korviini kantautua askaleiden ääni. Katselin ympärilleni nähdäkseni kuka oli tulossa. Ketään ei näkynyt, mutta askeleet kuuluivat aina vain lähempää, ne tulivat kylätien suunnasta. Lähemmäs ja lähemmäs, lumi narskui askelten alla. Miehen askeleet selvästi, sellaiset rauhalliset. Kun ne olivat kohdallani, yht'äkkiä lakkasivat. Olin vähän ymmälläni, mitä tämä tarkoittaa.

Hetken kuluttua ne alkoivat kuulua uudelleen samasta suunnasta kuin aiemmin, lähenivät samaa rauhallista tahtiaan.

Yritin keksiä mikä sen äänen aiheuttaa, mutta tuloksetta. Olin jo varma että sydämeni lyönnit kaikuvat korvissa kuten askeleet ja kuuntelin ranteesta pulssia. Ei, ei lyönyt samaan tahtiin, paljon oli tiuhempi rytmi.

Taas askelet olivat kohdallani ja loppuivat alkaakseen taas alusta kauempaa. Joka kerran ne pysähtyivät kohdalleni, yhtään kertaa ei mennyt ohi.

En muista kuinka monta kertaa kuuntelin sen askelluksen, kunnes kyllästyin ja lähdin pois.

En kertonut asiasta kenellekään, ajattelin että pitävät minua mielenvikaisena. Enkä pelännyt siinä istuessani, mutta enhän pelännyt mitään muutakaan sen ikäisenä, pelot ovat tulleet elämääni paljon myöhemmässä vaiheessa. Nykyisin en kyllä jäisi odottamaan kuinka monesti askeleet tulevat uudelleen

Se nyt harmittaa, miksi en puhunut silloin kenellekään asiasta ja miksi en käynyt myöhemmin kuuntelemassa siinä risteyksessä. Oliko sittenkin pieni kammo tapausta kohtaan, etten mennyt uudelleen. Ehkä.

Muutama vuosi sitten tapasin erään sillä kylällä asuneen miehen ja aloin jutella ja kysellä tästä tapauksesta, mutta hän pisti leikiksi koko jutun. Olisikohan syytä ottaa asia uudelleen esille ja kysellä onko kellään muulla vastaavanlaisia kokemuksia?