Eilen laulettiin kauneimmat joululaulut meidän kylällämme.

Koko syksyn olivat rakennustalkoolaiset ahertaneet seuran taloa remontoiden ja olivat saaneet jo saneerauksen valmiiksi ulkopuolelta. Oli hienon näköinen koko talo iltavalaistuksessa, kutsuvan oloinen vallan. Lämmin oli myös sisälläkin, lämmitysjärjestelmä oli uusittu, ei vetänyt ikkunoistakaan kuten aiemmin.

Puuro- ja kahvipöytä oli katettu valmiiksi ja kyläläisiä saapui tasaisena virtana lauluhetkeä viettämään.

Tällä meidän nurkalla on ollut vuosia sellainen tapa että jokainen kyläkunta (4 kylää) vuorollaan toimii emäntänä keittäen riisipuuron ja rusinasopan, joka nautitaan alkajaisiksi. Niin tälläkin kertaa. Ja taas Toukolan salin seinät raikuivat näistä kauneimmista lauluista, kanttori säesti vanhalla urkuharmoonilla joka oli peräisin joltakin, jo ammoin, lakkautetulta koululta, mutta kunnossa vielä. Laulujen lomassa kuuntelimme papin lukemaa jouluevankeliumia. Hän luki sen vaihtelun vuoksi Savon murteella. Hyvin ymmärsimme. Meillä on niin maanmainiot pappi ja lukkari, vuoroin naurattivat yleisöään.

Ja laulu jatkui. Sitten alkoikin keittiön puolelta leijailla kahvin tuoksu. Kun oli laulettu 14 laulua...vai menikö niitä peräti 15, oli torttukahvien vuoro. Loppuaika vierähtikin sitten rupattelun merkeissä, aikamoinen porina lähtikin noin 50:nen hengen kahvin kirvoittamista kielistä. Oikein mukava ja tietysti rentouttava kaksituntinen se oli.

Kotiin tullessa oli vastassa uusi tuoksu...LANTTULAATIKON. Olin unohtanut ottaa uunissa paistumassa olleet lanttulaatikot pois. Kypsiä olivat, mutta eivät toki pilalla vielä. Onneksi eivät olleet sähköuunissa, siellä eivät olisi pelastuneet.  Nyt voi sanoa että sananmukaisesti on äiti laittanut kystä kyllä.