Hiphei ja hurraa! Vielä onnistuin pääsemään tälle alueelle. Koht'sillään tulee kuluneeksi vuodenpäivät kun viimeksi jotain tuhersin. En aluksi ollut muistaa tarvittavia tunnuksia, mutta vihdoin  ne pulpahti jostain vanhojen muistojen syövereistä, joten nyt sitten ollaan tässä vaiheessa.

Se on taas joulu taakse jäänyttä elämää, tänäkin vuonna. Hulinaa ja huisketta riitti vaikkakin pienemmässä mittakaavassa kuin muutamana edellisenä jouluna.

Ensin olin sitä mieltä, että vietämmekin lähiomaisen kanssa hiljaisen ja rauhallisen joulun mikäli se hänen kanssaan onnistuu... sähköjäniksen. Puolet jälkikasvusta kun ilmoitti olevansa estyneitä saapumaan Savoon asti. Ajattelin että vanhemmat lapset viettäköön myös omalaisensa joulun, ei tarvitse huolehtia meidän vanhojen "viihdyttämisestä". Mutta niin vain takajaloilleen nousivat, ei tule kuuloonkaa yksin mökkiin jäämisestä, mukaan vaan yhteiseen riemuun. No, mikäs siinä, viettäkäämme aatto suuressa tuvassa. Mutta lupasin joulupäivän ruokailun järjestää täällä pienessä tuvassa.

Aloitin menyyn suunnittelun, mutta tietysti siihen tuli heti muutoksia. Oli kylätalolla KAUNEIMMAT JOULULAULUT ja sinne oli  mentävä. Ja lennokkaasti, eli lensin pihalla komiasti selälleen. Luulin että selvisin säikähdyksellä, mutta kyllä se illanmittaan tuntui sydänvaivoina. Seuraava päivä menikin lepäillessä. Siitä selvittyäni päätin leipoa joulupullaa. Lämmitin uunin, alustin taikinan, tein ruokaa, vastailin puhelimeen yms. Aloitin leipomisen ja samassa tuli jo nuorta porukkaa seuraamaan hiihtoja tv:stä. 

Yht'äkkiä minua alkoi oksettaa. Huusin että leipokaa pullat, minä en jaksa, tauti iski.

Kyllä pullat tuli leivottua ja kaikki muukin senhetkinen homma. Siinä sivussa mummokin hoidettua. Illemmalla sain sitten "kurin palautusta" eli pysyä iisisti jatkossa eikä hyppiä liikoja. No ei sitten hypitty. Onneksi oli piparit leivottu, ilman niitä ei tunnu joululta. Vähän niinkuin salaa yritin kyllä hommiani hoidella, sain lähiomaisen kaveriksi "villakoirien" metsästykseen. Hän oli vähän sitä mieltä että mitä niitä hätyyttelemään, sopiihan ne olemaan vaikka sängyn alla. Mutta pelkäsin että haukkumaan vielä mokomat alkavat, pitäähän niitä pois imurilla hätistää.

Aatto tuli ja liukkaat pihat ja tiet. Haudoilla käynti hieman pelotti kun oli niin liukasta. Illemmalla isossa tuvassa odotettiin pukkia joka toi taas röykkiön paketteja ja helpotti nuorimmaisen jännitystä. 

Aatto-illallinen oli mahtava...taas. Kyllä oli ison tuvan emäntä ahertanut sen eteen, onneksi oli käly ja tyttäret apuna. Minä vain valmista odotin ja tietysti ähkyyn asti taas söin. 

Seuraavana, eli joulupäivänä, porukka kokoontui tänne meille. Ja taas taas toistui edellis-iltainen tapahtuma. Ja ruokaa riitti, vaikka 14 henkeä pöydän ympärille kertyi. Ja taas oli mahanahkat pinkeinä. Mikähän siinä on että jouluna pitää ahtaa sitä ruokaa sisäänsä niinkuin olis nälässä pidetty muutama viikko. En ymmärrä.

Kyllä se oli mukavaa viettää joulu suuren sakin kanssa, tuntee että ei ole yksin. Vaan joskus haluaa hiljaisenkin joulun kokea, etenkin näin vanhana. Toisaalta , luulen että senkin tulen vielä kokemaan joskus tulevaisuudessa. Mutta sitä en usko että kohtaloni olis yksinäiset joulut. Minulla on niin ihanat ja kiltit lapset että eivät he ihan siihen pisteeseen laske tapahtumien mennä.