Olen kirjoitellut tähän vuodatus-blogiin jo pian 8 kk. Tämä on ollutkin mainio tapa purkaa paineita, muistella menneitä ja kertoilla nykyhetkistä, elävästä elämästä. Useimmiten kirjoittaminen sujuu hyvin, kuin "vettä valaen", mutta välillä tahtoo kyllä tökkiäkin. Ajatuksia on pää täynnä, mutta kun joku tärkeä, tekstiin kuuluva sana sitten unohtuu, eikä keksi mitään sopivaa korvaavaa sanaa (vanhuuden oireita : (, tietysti). Siinä sitten ajatukset karkaavatkin omille teilleen eikä enää aiheesta kiinni saa.

Onpa käynyt niinkin, että olen kirjoittanut pitkän jutun ja kaikenlisäksi (omasta mielestäni) onnistuneen, niin se yht'äkkiä häviää mystisesti, enkä ole saanut kaikista yrityksistä huolimatta takaisin. Uusi juttu ei sitten olekaan onnistunut  samalla lailla. Tietysti, kun on keljuttanut niin maan perusteellisesti.

Tässä eräänä päivänä kuulin autoradiosta ajellessani pakinan jostain valittamisen hyvää tekevästä vaikutuksesta.

Siinä mies kertoili miten ei ollut turhan valittelia. Joutui aikanaan lääkärille joka sitten tutki perusteellisesti. Lääkäri oli sitä mieltä, että jos ei elintavat muutu, suonet tukkeutuvat.  Mies alkoi siitä sitten valittelemaan ja purkamaan tuntojaan emännälleen ja parhaalle kaverilleen. No, olohan parani, mutta sitten emäntä joutui  palvelutalon asukkaaksi ja paras kaveri muutti taivahan tanhuville. joten miehen piti jatkaa valitushoitoaan kirjoittamalla.Ensin puhui asiansa nauhalle josta sitten kirjoitti paperille. Ja suonet pysyivät auki.

Tämä ei nyt ollut kovin tarkka kuvaus kyseisestä pakinasta, mutta sitä kuunnellessa alkoi itseäni naurattaa. Sehän oli kuin kuvaus minun elämästäni.

Minäkään en ole ollut ikänäni valittaja tyyppi. Pidin kaiken sisälläni, pahat sekä hyvät olot. Eikä sitäpaitsi kukaan koskaan edes kysellytkään mitään miten voin. Oli kait itsestään selvyys että kaikki on OK, kun en kerran valitellut, kipuja enkä muutakaan.

Viimein aloin oireilla, tietysti taitavasti peitellen senkin. Terveystarkastuksessa kaikki sitten paljastui. Alkoi sairaalakierre, lääkettä lääkkeen perään, asperiinistä "rotanmyrkkyyn". Lääkepurkki arsenaalini alkoi muistuttaa jotain sivuapteekkia peräti.

Vieläkin annoin sen kuvan, että kaikki on hyvin. Sukulaiset jo heräsivät tiedustelemaan miten jaksan. "Joo, kaikki hyvin, ei hätää", vastailin. Mieskin vastaili kyselijöille: "Hyvinhän se nyt, eihän tuo mitään valita."

Mutta sitten tulikin hätä käteen, kun sydämeni yltyi ottamaan REILUSTI ylikierroksia tai putosin pyörtyneenä jakkaralta. Ei muuta kuin piipaa-autoa kehiin tai itse kiikuttamaan sairaalaan omalla autolla.

Mutta nyt, ajat näkyy olevan toiset. Jo vuodenpäivät on rytmit pysyneet raiteillaan ja suonet selvinä. Kolesterooli arvotkin ovat nii alhaiset ettei niitä kehtaa sanoakaan, korkeampien arvojen omistajat voivat tulla kateelliseksi. Toivottavasti pysyvätkin, ei kyllä kannattaisi liikoja kehuskella.

Osansa tässä hyvässä olossa on varmaan tämä blogi, johon saan purkaa niin onnen kuin kiukunkin, puhumattakaan muusta "vuodatuksesta". Kirjoittaminen on minun juttuni, olen sen todennut. Se on kuin henkireikä. Kun alkaa ahistaa, pitää istahtaa koneen ääreen ja antaa palaa. Voi, kumpa se kävisikin joka kerta noin helposti. Mutta jos ei nyt aina julkaisukelpoista tulekaan, onhan se kuitenkin pois mieltä painamasta.

Mutta..mutta...mitä olisi elämä jos ei olisi minulla tätä? Siinäpä miettimistä kerrakseen.

Tosi asia on, että tästä kaikesta on kiittäminen ATK-kurssin opettajaa, joka kertoi tästä kirjoitus mahdollisuudesta ja sai minut innostumaan asiasta.

Lämmin KIITOS sinulle jos satut lukemaan tämän.