Aikamoista hidastelua on viimeaikoina ollut tämä blogini päivitys. Joko se tosivanhuus iskee päälle vai missä vika piilenöön. Ei ainakaan ilmoissa pitäs olla valittamista. Talvi on ollut mitä parhain, ainakin näin sisätiloista katsottuna...hehheh. Valitettavasti ulkoilu on jäänyt vähiin, oikeasti olemattomiin, tuo kantapään kipu kun on lyönyt kapuloita rattaisiin tehokkaasti. Sitkeesti olen odottanut ja toivonut sen paranevan itsekseen ja onhan sitä tosin ollut havaittavissakin, mutta hidasta, tosi hidasta on. 

Vihdoin annoin periksi ja tilasin lääkärille ajan. Ilmeni näet jo muutakin alkuperäiseen kipuun liittyen. Jos nyt sais vähän helpotusta ja pääsis kunnolla vaikkapa pihahommiin. Ja sitä lajia riittää, sillä syksyllä jäi kaikki tekemättä. Niin että toteen kävi taas yksi sanonta: Edestään sen tekemättömän löytää.

Nyt näyttää jo todellakin että se kevät koittaa. Lumet on lähestulkoon jo sulaneet. Kovin suuret ei lumimäärät tosin olleetkaan, enempi kuitenkin kuin edellistalvena jolloin kärsittiin lumipulasta peräti. Korkein lukema nyt lumimittarissa tais olla peräti 45 sm. Tasaseen tahtiin ne hanget sitten alkoivat huveta paljastaen lakaisemattoman pihamaan. Tosin sitten pariinkin otteeseen meikäläisen häpeän tunnetta armahdettiin koska satoi pienen kerroksen uutta puhdasta lunta. Ei siitä kyllä pitkäaikaista apua ollut. Mutta "antaa olla akan järvessä, nousoo se sieltä poiskii", eli kunhan saan koipeni kuntoon niin alkaa se harava laulaa...toivottavasti.

Jäät ovat vielä, kuulemma, "kantavat" pilkillä käyvien riemuksi ja kotona odottavien kauhuksi. Minä en kertakaikkiaan ymmärrä tuota heikoilla jäillä keikkumista. Lähiomainenkin lähti yks'päivä pilkille ja myös iskukoukkuja kokemaan. Lupasi palata tunnin kuluttua. Meni tunti...ei kuulunut. Ei vielä toiseenkaan tuntiin. Ajattelin soittaa kysyäkseni kummalla puolella jäätä hän on, mutta puhelinpa olla nökötti tuvan pöydällä. Tulihan se viimein sieltä ja minä pääsin avaamaan sanaisen arkkuni. Olin tosiaan hieman pahalla päällä, mitä ihmettä hän ajattelee tuollaisella pelillä, ei edes puhelinta mukana. Miten hän luulee minun kipeällä jalalla rämpivän kilometrin matkaa upottavassa hangessa lammelle katsomaan tilannetta ja niin edelleen. Puhelimella voisin tarkistaa onko apua hälytettävä vai voinko rauhassa jatkaa odottamista. Ikävää kiusaamista tuollainen, kun tietää vielä miten pelkään jäitä ja etenkin niiden pettämistä. Sen jälkeen on onneksi ottanut puhelimen eikä liian kauan ole viipynyt. Joskus kannattaa näköjään nousta takajaloilleen ja antaa kuulua.

Nyt on pääsiäinenkin mennyt menojaa, viimeisiä tunteja vietetään. Huomenna alkaa taas arki. Senverran on yritettävä lähteä liikekannalle, että katsastaa omenapuut ja leikkaa niistä ne ylimääräiset oksat. Siis kevät leikkaus, jos sais jonkunlaista satoakin ajan mittaan. Ja pitäisihän noita kukansiemeniäkin yrittää kylvää itämään. Olisi sitten kesemmällä taimia joita kukkapenkkiin istuttaisi, mutta se onkin sitten jo toinen juttu. On näet käynyt niinkin että idätetyt ja taimelle nousseet kylvökset ovat kuivuneet laatikoihinsa, en ole näet mikään viherpeukalo. Silloin sanoin jälkikasvulle että jos näette minun hypistelevän siemenpusseja niin puuttukaa ihmeellä asiaan. Nyt eivät ole puuttumassa.