On muuttunut aikojen saatossa tuokin asia, nimittäin  kaupunkireissut. Muistan vielä hyvin miten sitä suunniteltiin, jopa viikkoja edeltä päin. Ei sitä niin vain lähdetty, extemporena. Matkaa oli se 50 km, kyytinä ainoastaan linja-auto.

Aamulla oli hyvinkin aikaisin herätys, riippui kyllä siitä millä linjakkaalla sitä oli aikomus lähteä. Linjavuoroja tosin oli useampia kuin nyt tänä päivänä, jolloin ei taida sillä keinoin edes jokapäivä päästäkään matkaan.

Lypsyhommat piti suorittaa ennen lähtöä ja tietysti eväspalaset piti laittaa kassin pohjalle. Ei sitä pitkää päivää jaksanut syömättä olla, eikä tällainen maalaistollo osannut ruokapaikkaa etsiä. Ei olisi ollut varaakaan mennä ravitsemusliikkeisiin aterioimaan.

Minulle oli koko kaupunkimatkan kohokohta, kun kävin Sokokselta (silloin kaupungissamme oli sellainenkin liike) ostamassa 200 g sipuliteemakkaraa siivutettuna. Menin läheisen puiston penkille istumaan ja avasin voileipäpakettini. Mikä onni ja autuus, sai syödä leipäpalasensa valmiiksi siivutetun makkaran kanssa, paljon parempaa kuin kotona pötköstä veitsellä leikatut viipaleet. Kahvia en tosin ottanut evääksi, en ainakaan sellaista muista, mutta appivanhemmat lähtiessään ottivat kahviakin. Termospullon puuttuessa kahvi laitettiin lasipulloon ja pullo villasukan sisään pujotettuna kassiin. Ainakin haaleata oli vielä eväiden nauttimisen aikaan.

Kun asiat oli hoidettu ja ostokset osteltu, olikin kotimatkan aika. Sopivasti ennätti iltalypsylle.

Ei niitä reissuja joka viikko tehty, senverran hankalaa ja aikaa vievää touhu oli.

Sitten, kun oli pieni auto ostettu perheeseen, helpottui kaupunkimatkat jonkun verran. Ei ainakaan oltu sidottu linja-auton aikatauluihin. Mutta kun minun piti lähteä, ei se yksin onnistunutkaan, piti olla kuski joka kerran. Päivä tuhraantui kahdelta hengeltä.

Nyt on ne reissut aivan toista, sanoisinko peräti arkipäivää. Yks'kaks sitä lähdetään pienenkin asian tähden, parhaassa tapaukssessa jopa parikin kertaa saman päivän aikana.

Jos sattuu että isännän "mutteri-purkista" puuttuu sopivaa kokoa oleva pultti, niin saattaa ovelta kuulua hihkaisu: "Minä meen kaupunkiin! Onko sulle tuotava mitä?"

Ainahan sitä jotain on, jos ei muuta niin maitoa ainakin nykyisin. Olen näet lopettanut aamu- ja iltalypsyllä käynnit (en kylläkään kaupunkimatkoja helpottaakseni).

Muistan yhden matkan elävästi jonka tein, tais olla ensimmäisiä matkoja yksin autolla.

Vanhimmalla pojalla oli todettu pienenä heinä nuha, jota alettiin hoitaa siedätyshoidolla. Pistoksia voitiin antaa ainoastaan kaupungissa lääkärin valvonnassa. Kävi sitten niin, että mies oli pistosviikolla töissä (matkatyö) ja minun piti lähteä käyttämään poikaa piikillä.

Appivanhemmat menivät jo edellisenä päivänä kaupunkiin, yöpyivät sukulaisissa, tarkoitus oli että minun kyydissäni tulevat kotiin.

Säätiedotus lupaili kovaa lumisadetta, ajattelinkin että käyn pojan koululta (eka luokalla) ja jatkammekin linja-autolla. Kerroin suunnitelmani opettajille, naisopettaja oli kanssani samaa mieltä, mutta miesopettaja sanoi että ei pienet lumisateet mitään haittaa, varovasti vaan ajaa.

No, minähän en tietysti halunnut olla yhtä arkajalka kuin alaluokan ope ja lähdin ajelemaan. Kaikki meni hyvin , mutta kun oli paluumatkan aika, alkoi sitä lunta pyryttämään.

Juoksenteli niitä "kylmäjalkaisia hiirulaisia" selkäpiitä pitkin, mutta ei siinä muu auttanut kuin tukeva ote rattiin ja matkaan vaan. Lumisade sen kuin sakeni ja jännitys sisälläni kasvoi, selvitäänkö kunnialla kotiin. Viimein ei tiellä enää näkynyt mitään vanhoja jälkiäkään, mutta eteenpäin piti päästä. Ei se lumen paksuus vielä haittaa tehnyt, mutta jännitti niin vietävästi, kestänkö tiellä. Matkaan meni ainakin 1 ½ tuntia (nykyisin taitamme sen matkan noin  ½ tuntiin). Mutta viimein olimme kotipihassa väsyneenä, mutta niin ylen onnellisena onnistumisesta.

Kun auto pysähtyi rappusten eteen, appi-ukko avasi turvavyön ja huokasi helpottuneena: "A hosbodi, piästi Jumal kotih!"