Eilen, illalla oli harvinaislaatuinen tilaisuus tuolla naapuripitäjän puolella. "Paimenpojan monologi" filmi-esitys. Tietenkin riensimme sinne ja saimme mukaan myös yhden vunukoistakin, neiti M 12v lähti mielellään katsomaan mitä oli tulossa.

Mies oli koko päivän työmaallaan ja kotiin palattuaan oli vain 1/2 tuntia aikaa lähtöön. Kiirettä piti että ehti syödä ja peseytyä. Sitten sitä mentiin kapeaa ja mutkaista hiekkatietä, se oli esimakua ralli-auton kyydissä olosta. Veskani kahva on taas mustelmilla, niin kovasti puristin sitä, välillä roikuin auton oven yläpuolella olevassa kahvassa kiinni. Jos metsään olis ajettu, varmaan en autosta olisi ulos lentänyt. Onneksi pääsimme perille ilman mitään kommelluksia ja ajoissa vielä.

Porukkaa oli kerääntynyt seurakunta-talolle paljon, en lukenut, mutta arvioin että ainakin yli 100 henkeä oli paikalla.

Ensin siinä kahviteltiin ja sen jälkeen tilaisuuden avasi seurakunnan jo eläkkeellä oleva pappi. Sen jälkeen tämän filmin tekijä esitteli teoksen ja taustan. Esitys perustui hänen omiin kokemuksiinsa sodan ajalta. Sitten olikin itse elokuvan vuoro.

Tekijä itse esitti monologina tämän tarinan. Tarina alkaa kuinka hän 13-vuotiaana lähti sodan syttyessä Impilahdelta (valitettavasti kylän nimeä en muista) karjaa tuomaan Suomeen. Kylän karja koottiin yhdeksi laumaksi ja joka talosta oli mukana joku ajamassa laumaa ja pitämässä sitä koossa.

Matkan määränpää oli Kuortane. Jalkaisin taivalta taittoivat Heinävedelle asti, josta sitten eläimet sekä ihmiset pääsivät jatkamaan matkaa junassa. Jalkaisin kuljettu matka kesti 4 viikkoa ja siinä oli paimenpojalta kengät sekä sukat hajonneet,joten matka taittui paljasjaloin.

Eihän se matka linnuntietä kovin pitkä ole, mutta eihän lehmillä siipiä ole, niinkuin ei paimenillakaan, joten tietä pitkin oli taivallettava. Välillä oli pojan juostava metsäänkin hakemaan vauhkontuneita eläimiä takaisin tielle. Ei mikään ihme että jalat vuotivat verta, mutta niillä oli matkaa jatkettava.

Kertomus oli liikuttava, niin mukaansa tempaavasi esitetty ja aidossa ympäristössä vielä noudattaen silloista matkareittiä.

Kiinnostavaa kuultavaa oli myös itsellenikin, sillä olin kuullut puhuttavan jonkunverran näistä karjakuljetuksista. Mieheni sisko ja veli (jo edesmenneitä) olivat myös tällaisia paimenia.

Tämä meidän vunukka (lapsenlapsi) istui takanani katsomassa. Ajattelin että mitenhän pettynyt hän on nyt, kun tämä kuva ei ollut sellainen nykynuorison tyylinen filmi. Kysyinkin sitä esityksen päättyessä mitä hän piti siitä ja oliko pettymys.

"En pettynyt, minua itkettää. Onko sinulla nenäliinoja?"  oli vastaus. Nyt hänelle selvisi monta asiaa sodan aikaisista kauhuista.

Tällainen oli tämä torstai-illan elämysmatka.