.

Palataanpa vielä näihin hautajais-aiheisiin muistoihin.

Nuorena en käynyt juuri lainkaan surujuhlissa. Yritin keksiä milloin minkinlaisen tekosyyn etten tarvinnut osallistua niihin. En muista enää tarkalleen, mikä niissä oli sellaista, etten voinut mennä. Läheisten suruhan tietysti oli raskasta nähdä, mutta oli siinä varmaan muutakin takana.

En ollut kokenut omakohtaisesti läheisen menetystä ennen kuin veljeni hukkui yli 30 vuotta sitten. Silloin vasta tajusin hautajaisten merkityksen.

Aloin myös ajatella asiaa siltäkin pohjalta, että vanhempani olivat ikääntymässä ja perheeseeni kuului iäkkäät appi-vanhemmat. Hautajaisten järjestäminen olisi vääjäämättä edessä jossain vaiheessa. Ja koska ortodoksisesta seremoniasta ei ollut minkäänlaista tietoa, olisi hyvä tutustua siihen. Niinpä aloin ottaa vastaan hautajaiskutsut.

Monenlaisissa tilaisuuksissa sitten sainkin olla mukana. Siunaustilaisuus tietysti noudatti tiettyä kaavaa, mutta muistotilaisuus oli jokaisen järjestäjän omaa käsialaa. Aika persoonallisiakin tilaisuuksia oli mukana.

Eräs matka on jäänyt mieleen muutaman vuoden takaa. Itse tilaisuus oli aivan normaali, lämmin, sukulaisten keskeinen tapahtuma. Mutta matka, se oli asia erikseen.

Serkkuni vuoro oli yllättäen jättää tämä maallinen vaelluksensa. Halusin lähteä häntä saattamaan, samoin äitini ja veljeni. Oli jo myöhäinen syksy ja matkakin pitkä, jokunen km kertyy Savosta Helsinkiin.

Suunnittelimme veljeni kanssa lähdön aikataulua, mutta minä halusin että lähdettäisiin jo paria tuntia aikaisemmin hänen esittämästään ajankohdasta. Hän oli sitä mieltä että ollaan perillä liian aikaisin. "Minä pidän huolen siitä, ettei jää liikoja aikaa," sanoin rehvakkaasti.

Lähtöä edellisenä iltana laitoin vaatteet valmiiksi ja ripustin ne eteiseen ovensuuhun, että siitä vain otan lähtiessä.

Aamulla huomasin, että oli satanut ensilumen, noin 15 sm. Ei ollut tiellä niin hiirenhyppyä, varovasti lähdin liikkeelle. Lisää lunta alkoi sataa, olin ajanut jo lähes 40 km, kun mieleen tuli, muistinko ottaa sukkahousut laukkuun.

VOI TAIVAS!!!  Ne hautajaisvaatteet...nehän tietysti jäivät siihen eteisen naulakkoon. APUA...mitä minä nyt teen? Ei siinä auttanut muu, kuin kääntyä takaisin, soittaa kotiin, että tuokaa vaatteeni, olen tulossa vastaan. Soittaa piti myös äidille, että tulossa olen, myöhästyn vaan.

Kotona oli hämminkiä, kun toiseen autoon piti vaihtaa talvirenkaita, mutta sainhan kuitenkin vaate pussini ja pääsin jatkamaan matkaa. Myöhemmin tuli mieleen, että olisin voinut matkan varrella käydä ostamassa uudet vaatteet, olisi tältäkin episodilta vältytty. Olisi ollut ainutlaatuinen tilaisuus saada uusia vaatteita, mutta minkäs mahdat, kun äly tulee jälkijunassa.

Ajokeli sen kun huononi, mutta sinnikkäästi jatkoin matkaa. Kun vihdoin pääsin äidin asunnolle johon velikin oli taholtaan saapunut ja hermostuneena odotti, minulla oli jo hirveä päänsärky joten kieltäydyin ajamasta enää yhtään metriä. Veli jatkoi siitä.

Matka sujuikin jatkossa hyvin ja olimme sitä mieltä, että ennätämme tädin asunnolle hyvissä ajoin jossa sitten vaihdamme vaatteet.

Tulimme pääkaupunki alueelle ja minä aloin antaa ajo-ohjeita karttalehdeltä. Kumpikaan ei meistä ollut käynyt länsipuolella kaupunkia. Jonkun ajan kuluttua ei maisema, kadun nimet ja karttalehti enää pitäneetkään paikkaansa. Ajettiin ja ajettiin, käännyttiin sinne ja käännyttiin tänne. Viimein emme tienneet missä olimme, Munkkivuoreen oli tarkoitus päästä.

Viimein kuului äidin rauhallinen ääni takapenkiltä: "Myö ollaan nyt Mannerheimintiellä."

Oho, mutta kumpaan suuntaan ollaan menossa ja missä kohden? Äkkiä auto parkkiin ja tutkimaan sijaintia. Kun löysimme itsemme kartalta, niin vielä piti selvittää reitti tädin asunnolle ja myös kirkkoon joka oli Munkkiniemessä.

Kaikki olivat jo tädin luota lähteneet, vaatteiden vaihtoon ei ennätetty. Siispä suuntasimme kirkkoa etsimään, joka ei ollutkaan helppo tehtävä, koska ei kellään meistä ollut osoitetta. Minä, maalainen kun olen, tähystelin kattojen yläpuolelle nähdäkseni kirkontornin. Eipä näkynyt. Kysyimme kadunmieheltä. Hän neuvoi, mutta ei sanonut osoitetta joten ei osattu niillä ohjeilla. Kysyimme toiselta, sitten jo oli osoitekin tiedossa. Kirkko olikin tavallisen kaupunki talon näköinen rakennus ilman mitään erikoisia tunnusmerkkejä.

Kun menimme sisään, olivat juuri laskemassa kukkatervehdyksiä, joten emme loppujenlopuksi myöhästyneetkään. Eikä matkavaatteetkaan häiriötä tuottaneet (veli tosin kävi eräässä huoltoaseman vessassa huitaisemassa puvun ylleen), ennen muistotilaisuuteen siirtymistä sain vaihtaneeksi ne kaiken hämmingin aiheuttaneeseen juhlamekkoon.

Ruokailun aikana kerroin nauraen tyttärelleni seikkailustamme. Samassa pöydässä istunut kanttori kuunteli juttua ja sanoi viimein: ”Se on hyvä että naurattaa koko seikkailu. Minulla oli vastaavanlainen tilanne kerran eksyessäni ja anoppi istui takapenkillä. Silloin ei naurattanut.”

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Oppisin vain pitämään suuren suuni kiinni joissain tilanteissa :)