Matkapäiväkirjan  osa 3.

Päästiinhän sitä lopulta tullista läpi. Tarkka syyni: olenko minä minä, vaiko joku muu. Sama juttu jokaisen kohdalla. Onneksi kaikki olimme oma itsemme.

Koska meitä oli niin suuri ryhmä niin 2 ensimmäistä bussillista menivät Pyöreään Torniin kahville ja sen jälkeen kaupunki kierrokselle. Loput 2 bussi-lastia tekivät kierroksen ensin ja sen jälkeen oli kahvin vuoro.

Kaupunki näytti ankean harmaalta koska taivas oli paksussa pilvessä ja sataa tihuutteli. Bussin vasemman puolen ikkunatkin olivat sadepisaroiden  täyttämät joten sen puolen näkymät jäivätkin suurelta osin arvailujen varaan. Eikä mikkikään toiminut heikohkoa Suomea puhuvalla oppaalla toivotulla tavalla.

Koska aikaa oli niin rajoitetusti, kaupunki kierroskin oli varmaan typistetty minimiin, niin nopeasti se tuntui menevän ohi. Jonkun kuvan onnistuin kuitenkin auton ikkunasta nappaamaan.

Rapistunutta oli tämä Viipurin kaupunki kuva. Joittenkin talojen kadun puoleisille sivuille oli viritelty verkkoja, liekö olleet suojana putoilevilta rappauksilta, etteivät ne turistien, ja tietysti myös kaupunkilaisten, päähän kopsahtelisi.

Sitten olikin meidän päiväkahvi vuoro. Bussista ulos tultaessa oli heti pikkupojat myymässä tupakkaa Pyöreän Tornin pihalla. Ei taitanut tulla kauppoja, sillä EIHÄN suomalaiset polta TUPAKKAA.

Tornissa oli hämärää, piti olla varovainen ettei kompastellut portaissa kiivetessämme kolmanteen kerrokseen. Kahvi oli hyvää, vaikkakin kupit pieniä joittenkin mielestä. "Kahvi-kissat" saivat kyllä santsi-kupillisen pyytäessään. Ja kahvileipä näytti herkulliselta ja sitä se kuului olevankin, valitettavasti en voinut siitä nauttia, isosta viineristä.

Kiiruhdimme taas bussiin joka vei satamaan. Siinä odotellessamme lähtöä, tuli eräs mummeli auton viereen luuta-kauppoja tekemään. Hänellä oli mukanaan pikku-tyttö jolla oli myytävänä "selän raaputtimia". Mukanamme ollut laulu-lintusemme (laivalla esiintyvä laulaja-rouva) heltyi tyttösen herttaiseen hymyyn. Hänen selkäänsä kävi juuri silloin kutittamaan ja piti lähteä ostamaan raaputin, vaikka auto oli just' lähdössä. Puolustuksekseen hän sitten kertoi, että tahtoi antaa tytölle hyvän mielen ja sai myös saman itselleenkin sekä ikioman selänraaputtimen.

Kun saavuimme satamaan, oli siellä jo pitkä jono, arvaat varmaan mitä  jonottamassa. Passintarkastukseen tietysti. Minä olin yhä minä, miksipä olisin pariin tuntiin muuttunut. Onneksi oli se viisumivapaus voimassa, muutoin olisi jonotus aika pidentyä entisestään. Muistan sen edellisiltä keväiltä Värtsilän tullista, kun piti vielä varmistaa ne viisumit ja meillä yhteisviisumilaisilla oli järjestysnumerot joista ei sopinut jonossa lipsua.

Viimeinkin laivassa ja keula kohti Suomea.

Sellainen ol' Viipuri, sellainen ol' Viipuri... karjalaisten kaupunki.

Nyt noustiinkin kanavaa ylöspäin. Sulussa laiva meni ikäänkuin tunneliin, sisätiloissa ollessa kun ei taivasta näkynyt. Pikkuhiljaa alkoi alus kohota ylöspäin kunnes ikäänkuin pulpahti pinnalle päivänvaloon.

Taas kuunneltiin, minkä "pulinalta" kuultiin, muisteloita kanavan rakentamisen ajoita ym. Oli yhteislaulua ja myös tämä laulajamme esiintyi. Hän esitti juuri niitä vanhemman ajan kappaleita jotka olivat mieleen tälle ikäpolven kuunteliakunnalle. Ja kun hän vielä osasi niin mukavasti flirttailla laulaessaan, oli miesväki aivan extaasissa. Laivalla oli kaiken lisäksi anniskeluoikeudet, eihän siihen sitten muuta tarvittukaan.

Matkalla oli vielä toinenkin ruokailu, joten nälässä ei pidetty. Yleensä tämän aluksen tekemillä kanavaristeilyllä on vain yksi ateria, mutta joku oli sponsoroinut toisenkin aterian. Oli varmaan ajatellut että eiväthän ne raavaat miehet yhdellä ruokailulla pärjää.

Loppumatkasta alkoi jo väsymys painaa, ketä matkarasitus ja ketä sitten nämä laivan palvelut, eli baarin antimet.

Ilta kymmeneltä olimme takaisin lähtösatamassa. Vielä yksi passitarkastus, joka hoituikin kuin siinä sivussa vain. Vettä sataa tihuutti yhä. Onneksi yöpaikka oli lähellä, pienen kävely matkan päässä. Joku porukasta näkyi olevan niin "väsynyt" että tarvitsi taluttajan kahtapuolta. Eräs kaveri taas viritteli laulua tälle väsyneelle "Maan korvessa kulkevi lapsosen tie..." ja etenkin kohtaa jossa kerrotaan "ihana enkeli vierellä käy.." Tällaisen tapauksen sattuessa se huoltohenkilökunnan mukaan otto oli ihan paikallaan.

Huoneeseen päästyäni lähes kaaduin sänkyyn, hyvä että jaksoin ilta toimet suorittaa ja avata parvekkeen oven, ehkäistäkseni "kuuman yön" toistumasta.

Jotakuinkin hyvin nukuin yön, pehmeästä patjasta huolimatta. Mutta se päänsärky aamulla, siitä en olisi välittänyt. Aamiaispöydässä minulle "huomautettiin" että olisi pitänyt ryypätä vähemmän. Totta, olisinhan voinut sen ainoan siiderin jättää juomattakin. Mutta ei se päänkipu siitä johtunut, väsymys oli syynä siihen ja kun ei ollut oma tyyny mukana. Ei auttanut muu kuin ottaa rohtoa ja nukkua vielä vähän aikaa ennen kotiin lähtöä.

Tarkoitus oli että olisimme käyneet ennen kotimatkaa kuvaamassa laivamme satamassa, joka jäi kuvaamatta virtakatkon vuoksi. Vielä muita nähtävyyksiäkin olisin halunnut nähdä, mutta nyt oli vain päämääränä kotiin paluu.

Matkatavarat vain autoon ja kartta käteen, suunnaksi koti. Tässä vaiheessa oli taas vaihteeksi pieni episodi (laajempaan tapahtumasarjaan liittyvä irrallinen, toisarvoinen tai ohimenevä välivaihe). Mies otti kartan ja katsoi sitä hetken, käänsi sen ylösalaisin, mutisi itsekseen jotain tähän malliin:

"Ollaan tässä, nyt mennään tuonnepäin ja siitä päästään valtatielle. Kato sinä jatko." Heitti kartan minun syliini.

Koska olin nauttinut voimakkaan lääkkeen, en oikein nähnyt kartan pientä tekstiä joten en heti oivaltanut mihin oikein ollaan menossa. Kohta kuski hihkui:

"Mihinpäin nyt tästä pitää kääntyä?"

"No mihin sinä sitten olet menossa?" kysyin, olin jo siinä vaiheessa kartalla.

"Kotiinpäin tietysti."

"Sitten pitää lähteä aivan päinvastaiseen suuntaan. Tätä tietä päästään Taipalsaareen," sanoin. Eipä meinannut uskoa, mutta kun aikamme tutkimme karttaa niin pakko uskoa. Ei muuta kuin takaisin ja minun piti toimia kartanlukijana vaikka en kunnolla edes nähnyt. Onneksi oikeassa paikassa onnistuin antamaan oikealle ja vasemmalle kääntymiskäskyt. Mikähän suojelusenkeli lie olkapäällä istunut siinä vaiheessa, pääsimme onnellisesti  kaupungista ulos.

Loppu kotimatka sujuikin sitten leppoisasti. Olipa mukavaa päästä taas kotiin, päänsärkykin oli tipotiessään.

Illan tullen olikin riemu, kun sai köllähtää omalle kovalle patjalle nukkumaan ja oli oma tyyny. IHANAAA. Sanonta, joka on täyttä totta:Oma maa mansikka, muu maa mustikka.

Tämä matka oli kaikilta osin mielenkiintoinen, monen monta uutta asiaa tuli esille ja uusia tuttavuuksiakin. Tästä kyseisestä kanavasta olin kuullut niin paljon puhuttavan joten sen vuoksi lähdinkin matkaan nähdäkseni omin silmin sen. Jos sää olisi ollut suosiollisempi meitä matkalaisia kohtaan, olisi siitä saanut enemmän irti, mutta hyvä näinkin, nähty on.