Tyhmä kysymys, mikä sen keittämisen kieltää. Mutta lopputulos on kyllä aivan muuta, mitä yleensä keitetyltä munalta odotetaan. On tullut koettua sekin asia.

Vuosia sitten oli meillä ompeluseurat ja tavan mukaan olin leiponut kahvipöydässä tarjottavaksi makeiden lisäksi karjalanpiirakoita. Vieraita odotellessa muistin, että munavoi olikin vielä tekemättä. Kiireesti vaan munat kiehumaan.

Kun olivat kiehuneet tarpeeksi kauan, otin ne jäähtymään. Silloin huomasinkin, että yhden kärjessä oli reikä. Kurkkasin reikään ja kauhukseni näin että sisus oli musta. "Se on pilaantunut ja aivan mätä," ajattelin ja paiskasin munan likaämpäriin.

Saatuani munavoin valmiiksi, lähdin kiireesti tyhjentämään likaämpäriä ettei mätä-muna levitä sitä "vähemmän vienoa tuoksuaan" vieraiden saapuessa. Matkalla ihmettelin, mistä tuo suklaan tuoksu oikein tulee, enhän ollut käsitellyt sellaista lainkaan. No, ämpäristähän se tuli. Siinä oli särkynyt munankuori josta valui sulanutta suklaata.

Ihmettelin miten se suklaamuna oli kananmunien joukkoon eksynyt. Oliko mahdollisesti joku tehnyt jekkua kyläkaupassa josta kenno oli ostettu?

Ompeluseurat pidettiin ja piirakat munavoilla tekivät hyvin "kauppansa".

Illemmalla, koululaisten palattua kotiin, aloin kertoa heille suklaamunan keitto tarinaa.

"Voi, EI! Mihin sinä sen laitoit?" kyselivät.

"Tuonne tunkioon tietysti, mihinkäs muualle," vastasin ja ihmettelin vielä miten se oli  siihen kennoon joutunut.

Jopa alkoi selvitä mysteeri, kun lapset harmittelivat hyvän suklaan kohtaloa. Se olikin heidän jekkunsa äidille. Olivat ajatelleet että leivon kakkua ja ihmettelen sitten miksi kananmuna ei menekään rikki. Mutta heidän epäonnekseen teinkin kakun toisen kennon munista ja siksi Mignon-muna joutuikin keitettävien joukkoon.

Mitähän tästä tarinasta opimme?

Ainakin sen, ettei kannata äitiä joka asiassa jekuttaa, vaika lystiähän tuokin loppujen lopuksi oli.  Lapsia vaan harmitti kun heidän raha-vähäset meni kuin Kankkulan kaivoon.