Olin suunnitellut jo monta viikkoa lähteväni taas serkku-vierailulle entisille elomaille. Tarkkailin säätiedotuksia ja olin sitä mieltä, että tämän alkuviikon pitäisi olla sään puolesta kuiva vaikkakin pilvinen ja pimeä. Se ei mitään haittaisi kunhan ei vain sada, ainakaan lunta ja sitä mukaa tiet tulisivat liukkaiksi.

Mutta sunnuntai-ilta jo näytti, että lunta alkaa sataa. En siinävaiheessa vielä hätääntynyt, toivoin sen vähäisen lumen ennättävän sulaa siihen mennessä kunnes tien päälle ennätän. Oli näet uunin lämmitys ennen lähtöä.

Myöhemmin illalla tuntui tuulenpuuskat voimistuvan, rakennuksen nurkat ujeltivat vain tuulen niitä pyyhkiessä ja suuria lumihattaroita vilisti ikkunaruudun takana.

Yht'äkkiä sammuivat valot... siis sähkökatko, tajusin. Taitaa olla nyt leikki kaukana, ajattelin ja etsin tulitikkuja saadakseni kynttilöihin tulen. Eihän siinä muu auttanut kuin mennä nukkumaan, kerrankin ajoissa, toivoen sähköjen olevan kunnossa aamulla.

Heräsin aamulla siihen, kun kissa pyrki sisään (oli aamuyöstä mennyt ulos pissalle), samassa soi herätyskellokin, oli noustava eväskahvin keittoon ja eväiden tekoon lähiomaiselle.

Enpä ollut saada ovea auki, niin paljon oli satanut lunta. Samaan hengenvetoon ajoi naapuri pihaan puolituntia sovittua aikaisemmin, tuli näet hakemaan yhden kissanpennuista viedäkseen kaverilleen.

Kertoi että oli joutunut lähtemään aiemmin, kun työpaikalla oli katastrofi. Sähköt poikki ja vedet loppu, tärkeä kokous alkamassa vielä.

Sama tilanne oli meilläkin eli sähköt yhä poikki, vettä onneksi oli vielä säiliössä. Mutta mitenkä kahvin keität? Ei hätää, olihan meillä puilla lämmitettävä hella, puuttui vain puita. Kun koko kesänä ei ollut sitä lämmitetty niin ei ollut kannettuja puita valmiina. Ei siinä auttanut muu kuin lähteä liiterille. Ei mitenkään miellyttävälle tuntunut kahlata 20 sm hangessa yöpaidan helman humpsuttaessa kengänvarsiin lunta.

Kun aamupala oli valmis, heräsi siihen lähiomainenkin ja ilmoitti ettei lähde työmaalle, vaan on mentävä polkemaan latupohjia, kun on satanut niin paljon. Ja minun on lähtöäni siirrettävä, koska hän tarvitsee sen auton jossa on vetokoukku. Eihän siinä sen kummempaa... minähän joustan, kuten aina. Toisessa autossa ei ole koukkua ja lisäksi siinä on niin huonot renkaat, etten minä ainakaan uskalla pidemmälle matkalle lähteä sillä  seikkailemaan (ei hän sitä onneksi edes ehdottanutkaan).

Kaiken lisäksi puhelimetkaan eivät toimineet.

Hyvin olivat maisemat lumiset, ei voi moittia.

Muutama tunti siinä latupohjan polkijalla meni, kun kaiken kukkuraksi joutui tekemään moottorikelkkaankin pientä remonttia välillä.

Vihdoin viimein iltapäivällä pääsin lähtemään. Se hyväpuoli oli, että tiet oli jo saatu aurattua, mutta liukkauden (ei hiekotettu) pelossa uskaltanut talla pohjassa ajaa, ihan vaan perusnopeudessa liruttelin, niin tekivät useimmat muutkin autoilijat, onneksi.

Eipä siinä paljon aikaa jäänyt rupatteluun sisaruksieni kanssa jotka olivat jo aamupäivällä serkkulaan tulleet, kuten olimme aiemmin sopineet. Joutuivat lähtemään tahoilleen pimeän tultua, minä, pidempimatkalaisena jäin yöksi.

Taas heräsi ajatus: miksi minulle aina käy näin, ei näet ollut eka kerta tällainen.

Nyt olen onnellisesti kotona takaisin. Teki kovasti mieli jäädä vielä toiseksikin yöksi, mutta en uskaltanut. Säätiedotus on luvannut huomiseksi taas huonoa säätä joten katsoin parhaimmaksi palata jo tänä iltana.