Alkoi tehdä mieli kanttarellisoosia. Vieläköhän niitä löytyisi tuolta metsiköstä? Täytyy lähteä katsomaan, eihän sitä tietoa kukaan tule sanomaan.
Otin korin, isonlainenhan tuo oli, mutta eihän sitä ole pakko täyteen saada jos ei löydy oiken sorttista täytettä (sammalillahan en ala koria täyttämään). Kumiterät vain jalkaan, nuttu niskaan ja menoksi. Ai joo, puhelinhan pitää myös ottaa mukaa. Sattuu vielä otso vastaan tulla, saa hälyttää apua jos alkaa ahdistella. Todennäköisempää on sen karkuun paineleminen meikäläisen nähdessään.

Pihalla Santra-kissa oli odottelemassa. Nähdessään, että metsään olin menossa niinpä lähti mukaa. Siinä se edessä, häntä pystyssä, mennä vipelti. Ajattelin mennä pellon poikki mönkijän jälkeä pitkin, jos siinä ei niin housunlahkeet kastuisi. No, Santra teki samoin ja aina kun vaihdoin "kaistaa" (toiseen pyörän jälkeen) teki kissa samoin, vielä vilkaisi taakseen, että on varmasti samalla uralla. Kulje siinä sitten rennoin askelin kun kissaa piti varoa.

Metsään päästyämme alkoi marina. Ei viihtynytkään Santra-rukka sienestämässä. Sanoin sille monta kertaa, että mene vain kotiin, kyllä osaat, kun navetan katto vielä näkyy. Mutta ei, marina ja naukuminen jatkui.
Joitakin kanttarelli ryppäitä löytyikin, oikein hyvän näköisiä ja tuoreita. En lähtenyt kauemmaksi, kiersin pellon reunaa ja kissa maristen perässä.

Se on jo tuo metsässä kävely aika tökkimistä. En ole ikänäni ollut sujuva siinä hommassa, mutta nyt on niin hidasta kuin osaa vain olla. Ota pari askelta,pysähdy ja tähyile sieniä. Ota taas muutama askel jalkoihin katsoen ja pysähdy tähyilemään jne. Tuli mieleen muutaman vuoden takaiset ajat. Tässä samassa metsässä sitä mentiin välillä että risukko ryskyi, lehmien perässä.
Siinäpä se pohjimmainen syy taitaa ollakin. 5:en vuoteen ei lehmät ole taivaltaneet metsän läpi peräpellolle laiduntamaan. Polut ovat heinettyneet ja kivet liukkaita. Heinien alla piilossa oli liukkaita oksia ym. mukavaa. Ei auta muu kuin ottaa askel kerrallaan.

Vihdoin olin siinä polun mutkassa josta lähdetään pihaan Santran suureksi riemuksi. Naukuminen loppui, kuului vaan tyytyväistä kurahtelua: kurr kurr ja häntä pystyssä lähti näyttämään minulle oikeaa tietä.

Ei se ihan hukka reissu ollut vaikken koria täyteen (läheskään) saanut, mutta jotain sentään. Hirvikärpästen kiinniotto taitaa olla seuraava projekti.