Huh huh, miten aika rientää. Viikko vierähtänyt noin vain viimeisestä kirjoituksesta. Lämmittihän tuo mieltä, kieltämättä, että minua jo ihan kaipailtiin.

Mutta on ollut sellainen touhu viikko, kaikenlaista juttua. Tulihan sitä koneellakin käväistyä vilkaisemassa, mutta kirjoitus viilis loisti poissaolollaan, ei kertakaikkiaan "kynä" pelannut ja etenkään aivot.

Viikonloppuna neiti-S 13 v. kaupungista, oli ompelupuuhissa ja tarvitsi jonkunverran opastusta gollege-housujen teossa. Hyvin saatiin yhteispelillä syntymään napakat "gollarit", nimenomaan niistä piti tulla napakat. Tyttö innostui osaamisestaan niin, että tekaisi loppu kankaasta capritkin. Minusta on hienoa, että nuorilla tytöillä on halua ommella itselleen vaatteita. Myös hänen serkkunsa, neidit E 15 v. ja M 12v. tuossa naapurissa,  ovat näppäriä ompeluhommissa.

Näin alkuvuodesta on myös eräs tehtävä joka on sälytetty minun vähemmän hennoille hartioilleni. Se on verokirjanpidon tekeminen. Joka vuosi, veroilmoituksen teon jälkeen, teen päätöksen, että kuukausittain kirjaan kaikki kuitit sun muut tarpeelliset asiat, sitten ei olisi tähän aikaan niin stressaavaa ja ei tarvitsis kärsiä yskänrokosta huulessa  ;( . Mutta sitä vuotta ei vielä ole näköjään alkanutkaan jolloin olisin aloittanut kirjanpidon edes juhannuksen aikaan. Onneksi nyt ei ole niin mahdotonta kuittimäärää kuin silloin lehmällisenä ollessa.

Jo viimeviikolla otin kuittikorin esille ja aloin lajitella ja muutenkin laittaa kirjaamista alulle. Eilen sitten lähiomainen ilmoitti vaan, että maanantai-aamuna klo 8.00 olisi oltava kaikki valmiina ilmoituksen tekoa varten. Sehän tiesi sitä että tänään on pitänyt kummasti kynää heiluttaa ja numeroita pyörittää. Siinä välissä piti käydä tekemässä kaverina heinäkuormakin, että saa viedä huomenna hevos tilalle.

Olin jo kirjaamisessa loppusuoralla ja lähiomaisella alkoi olla nälkä, mutta enhän minä malttanut keskeyttää kun kerran vauhtiin pääsin. Niinpä hän lähtikin keittiöön ruuanlaittoon. Nyt olisi ollut aihetta piirtää rasti seinään, merkiksi  harvinaisesta tapahtumasta. Kohta alkoi kuulua "pupatusta" kun hän kissalle puheli, että nyt kun alun kuulemma sain, niin kohta hän saa olla joka päivä niissä hommissa. Huusin ,että tule vaan tähän tekemään niin kyllä minä hellan luona häärään. Ei tullut kauppoja, kynä on vihonviimeinen työkalu johon hän tarttuu. Pitää tunnustaa, että syötävän aterian oli saanutkin aikaseksi.

Olihan vielä minulla kansalaisopistotkin, posliininmaalaus ja tietokone kurssi, oman aikansa nekin vei.

Eilen illalla kävimme nauttimassa joululahjastamme. Lahjojen seasta löytyi  2 teatterilippua. Kaupunkimme teatterissa oli vieraileva teatteri Mikkelistä ja esityksen nimi oli "Yksiöön en äitee ota". Hauska esitys olikin, sellainen "hullun hauska" peräti.

Kun iltamyöhään ajelimme kotiin, ihailin pimeää maisemaa. Nyt sanotte, mitä ihailemista pimeydessä on, höperö mummo.

Mutta oli siinä. Kertakaikkisen hienolta näytti, kun auton valojen valaisemat, paksun lumen kuorruttamat korkeat kuuset  piirtyivät  mustansinistä taivasta vasten. Jonkunverran myös lähes täysikuu auttoi sen tunnelmallisen kuvan luomiseen.  Ei ollut kameraa mukana, mutta ei se olisi mitään auttanut, en osaa ottaa kuvaa pimeän aikaan. Olisi varmaan tehtävä jotain säätöjä, onnistuisiko sittenkään.

Se on jo käytännössä koettu, että eläkeläisellä on aina kiire. Toisaalta se on aivan luonnollista. On niin paljon asioita joita on päättänyt tehdä, viimeistään eläkkeelle päästyään, ainakin minulla. Mutta kun se 'maallisen matkan pää' lähenee vääjäämättömästi, tulee kiire että ennättäisi tehdä ne kaikki haaveilemansa touhut, tai ainakin osan niistä.  Toisaalta se on hyvä sillä vierivä kivi ei pääse sammaloitumaan.

 

Päivän miete: (Valittu tarkoituksella kirjoitukseen sopiva)

Elämä ei tartu sinuun, ellet sinä tartu elämään.

(Mauri Lavonen)