Jos ei nuorena pelottanut mikään, niin kyllä vanhempana oppi senkin "taidon".

Tämä tapahtui muutama vuosi edellisen kirjoituksen tapahtumien jälkeen, aivan häittemme kynnyksellä. Ehkä siitä johtuen mieli oli herkempi säikkymään.

Oli syyskuun pimeät illat meneillään, mutta pimeydestä huolimatta oli pakko lähteä käymään asioilla parin kilometrin päässä olevassa naapurissa. Ja se lähtö lankesi luonnostaan minulle, kun en pimeää pelännyt. Pyytelin lähtiessä veli-poikia mukaan juttuseuraksi, mutta toinen oli liian väsynyt pitkästä työpäivästä ja toinen vähän pimeän arka joten lähdin matkaan yksin. Pihalla huomasin että olisi pitänyt ottaa lamppu mukaan ja palasin sisälle. "No mikäs nyt tuli?" isä kysyi. "Otan lampun kun pelotaa niin, "viisastelin ja lähdin uudelleen.

 Lähestyin matkan varrella olevaa maataloa ja siinä kävellessä tuli mieleeni lapsena kuulemani miesten kertoma kummitusjuttu. Siinä kerrottiin kylällä asuneesta räätälistä joka köyhänä miehenä varasti toiselta naapurilta lehmän, tappoi sen ja hautasi luut metsään. Myöhemmin tämä lehmän luuranko alkoi sitten kummitella.

Ajattelin että kohta olenkin sillä metsätaipaleella jossa tämän luurangon pitäisi kuljeskella, mutta eihän se ole totta, onhan näitä juttuja jos jokinlaista.

Olin ohittanut talon ja metsän reunaan oli enää pari-kolmekymmentä metriä kun...voi HERRA JUMALA !! Jähmetyin hetkeksi paikalleni kauhusta kankeana.

Tien vieressä pellolla oli suuri kivi ja kiven päälle ilmestyi VALKOINEN LEHMÄN KALLO.

Hetken oli jo varma että tarina on kuin onkin totta, mutta sitten järki voitti. Huomasin että kiven takana oli muitakin eläimiä. Talon isäntä oli jättänyt nuorenkarjan vielä ulos yöksi ja ne olivat vetäytyneet kiven suojaan nukkumaan. Kuullessaan tiellä askelia, yksi uteliaana eläimenä kurkisti kiven yli, kuka se siellä pimeässä kävelee.

Helpottuneena jatkoin matkaa metsätiellä. Mutta ei aikaakaan kun alkoi tuntua että minua seurataan. En uskaltanut katsoa taakseni, enkä saanut jalkojani juoksuun. Olin varma että takanani on lehmän luuranko ja sen luut kolisevat kävellessä. Se metsätaival ei koskaan aikaisemmin ole ollut niin pitkä, mutta vihdoin olin perillä.

Talon emäntä kyseli ,enkö todellakaan pelkää pimeässä kulkemista? "Ei minua pelota," valehtelin kirkkain silmin. Enhän ilennyt tunnustaa joutavaa pelkoani.

Uusi koettelemus oli vielä edessä, se paluu matka. Kylmä hiki nousi pintaan kun pihavalon piiristä metsätaipaleelle jouduin. Taas sama tunne seuraajasta oli, ei auttanut taskulampun valokaan.

Vihdoin viimein olin kotona. Isä kysyi ensimmäisenä että pelottiko. "Pelotti ja kovasti,"vastasin. "Kunhan höpiset," oli isän kommentti.

Loppujen lopuksi tässä kävi niin että kun valehtelin, minua uskottiin ja kun puhuin totta, ei uskottu. Ihmeellistä tämä maailma.

Kukaan nyky-ihmisistä ei ole puhunut tästä kummitus-lehmästä, enkä myöskään minä, joka en ole aiemmin ilennyt tunnustaa mokomaa olemattoman pelkoani.  Tässä myös nähdään että kaikelle (lähes) on oma selityksensä, jopa kiven päälle ilmestyneelle lehmän päälle joka näytti pimeässä valkoiselta kallolta.