Olipa kerran pieni tyttö. Hän ei ollut vielä koulussakaan, niin pieni oli.
Mutta kova halu oli päästä mummolaan Saimaan rannalle.
Ennen joulua se toive sitten toteutui, mummo kävi tyttösen hakemassa. Äiti ja isä päästivät matkaan sillä ehdolla, ettei saa ikävöidä kotiin heti perille päästyä. Matka oli näet pitkä ja vaivaloinen ettei heti seuraavana päivänä kukaan olisi voinut lähteä tuomaan takaisin.
Tyttö uskoi ettei ikävää tulisi, mummolassa olo kiinnosti kovasti. Siellähän oli paljon uutta touhua, olihan talvi. Aikaisemmat vierailut olivat olleet aina kesä aikaan.

Tyttö viihtyi hyvin, ulkoili enon kanssa ja hoiteli mummon apuna navetan asukkia, Helunaa. Sisälläkin riitti kaikenlaista tekemistä, piirtäminen oli mieluisin harrastus.

Parin viikon kuluttua se sitten iski. Se koti-ikävä. Itkua ei voinut enää pidätellä millään.
Mummolle ja ukille tuli hätä, mikä tytölle nyt tuli. Yrittivät saada syytä itkuun, koskiko mihin, oliko nälkä ja vaikka mitä kysymyksiä sateli.
Mutta tyttö ei paljastanut itkunsa syytä, ei uskaltanut. Hänhän oli luvannut ettei ikävöisi. Mutta, "kun ne pikku-veljetkin ovat kotona ja joulu on tulossa, joulupukkikaan ei varmaan tiedä että hän on mummolassa," ajatteli tyttö ja itku vain yltyi.

Kyllä mummo ja ukki viimein oivaltivat mistä oli kyse, eihän siinä mitään pahaa ole jos lapsella koti-ikävä on. Sehän on sen merkki että kotona on hyvä olla ja näin pitkä poissaolo pakosti tuo ikävän.
Viimein he saivat lapsen rauhoittumaan ja yö unille.

Seuraava aamu valkeni pakkaspäivään. Eno näki ikkunasta että läheinen lahdeke oli saanut jääpeitteen.
"Nyt on Mustalahti jäässä, lähdetäänpä tyttö pilkille", sanoi eno. Tyttöhän oli heti valmis, vaikka ei tiennyt edes mitä pilkkiminen on, eihän edes ollut järven jäätäkän eläessään nähnyt, sisämaan kasvatti kun oli.

Siinä keräilivät kalastustarvikkeet mukaan ja eno otti tuuran käteensä. Jäälle päästyään eno komenti tytön kävelemään hänen perässään.
 Niin siinä kävelivät hitaasti ja varovasti, eno edellä joka askeleella jäätä tuuralla kopauttaen.
Sopivan paikan löydettyään eno teki reijän jäähän ja ryhtyi pilkkimään. Tyttönen seisoi vieressä katsellen onki-miehen touhua ja ympäristöä.

Kotvan kuluttua tyttö alkoi pitkästyä, hän sieppasi tuuran ja aikoi jatkaa matkaa uusille apajille. Joka askeleella kopautti tuuralla jäätä:"Näinhän se enokin teki", ajatteli kävellessään.
Siihen havahtui enokin aatoksistaan ja alkoi kovasti huutaen komentaa tyttöä takaisin. Mutta huudot kaikuivat kuuroille korville, tyttö vain jatkoi matkaansa...kohti sulaa vettä. Ei hänellä ollut mitään käsitystä vaarasta joka edessä vaani. Eikä eno voinut perästäkään lähteä, jään kestävyydestä kun ei ollut mitään takeita ja tuurakin oli tytöllä.

Vihdoin viimein tyttönen teki loivan u-käännöksen ja käveli rauhallisesti takaisin enon luo. Eno kokosi onki -välineet ja otti tyttöä kädestä sanoen:" Nyt lähdetään pois heti!"  Ei pystynyt edes selittämään syytä säikähtäneelle tytölle, niin oli järkyttynyt.
Tupaan päästyään eno sanoi mummolle: "En ikinä lähde enää tuon kanssa ongelle!"

Tapauksen jälkeen koittikin muutaman päivän kuluttua kotimatka, enon kanssa matkustivat linja-autolla.

Sellainen oli tämä tarina. Olen varma että suojelusenkeli oli mukana ja käännytti tytön takaisin, ehkä viime hetkellä.
Ymmärrän myös hyvin enon tuskan siellä jäällä hänen nähdessään miten toinen kävelee suoraan virtaavaan, sulaan veteen, eikä voi tehdä mitään.

En tiedä saiko vanhemmat tietää mitään tapauksesta, ainakaan en kuullut siitä mitään koskaan puhuttavan.

Mutta siitä olen vakuuttunut tämän perusteella, että suojelusenkeleitä on olemassa.