Teimme nyt lähiomaisen kanssa pienen kesäloma reissun. Tietenkin se suuntautui sellaiselle seudulle, missä ammutaan, eli on ampumakilpailuja. Minut huolittiin armollisesti mukaan samoilla seuduilla olevien sukulaisten vuoksi, pääsin siis kyläilemään. Olen ollut muutaman kerran aiemmin kilpailupaikoilla ne päivät, mutta koska en itse ota osaa "taisteluun kullasta ja kunniasta", niin tylsäähän siellä tuppas olemaan.

Lähdimme keskiviikkona hyvissäajoin aamulla ajelemaan . Ensimmäinen etappi oli Heinolassa naton (nato= miehen sisko) perheen kesämökillä. Iltapäivällä jatkoimme matkaa eteläänpäin.

En tosin voinut välttyä kokonaan kilpailupaikasta, tietysti piti käydä tutustumassa järjestelyihin ja ratoihin. Kysymyksessähän oli metsästys-ammuntojen SM-kilpailut, jossa ammutaan luodikolla ja kiväärillä, sekä haulikolla kiekkoja, siinäkin lajissa on vielä 2 erilaista muotoa joista en kyllä ymmärrä mitään. Silloin ei vielä ollut kilpailut käynnissä, mutta jonkunverran oli jo ihmisiä tullut harjoittelemaan. Aikamoinen pauke oli jo, mutta tiedän että seuraavina päivinä se tulisi olemaan kuin sota tantereella, onneksi ilman ruumiita. Tämän vuotinen kilpailupaikkakunta oli Hyvinkäällä.

Illan suussa tulimmekin sitten toisen naton kesämökille Lopelle.

Minulla oli tämä tietokone mukana sitä silmälläpitäen, että joutessani järjestelen kuvatietostoni hyvään järjestykseen, kun en näy muuten saavan sitä tehtyä. Enpä saanut nytkään, mutta syykin siihen on tosi pätevä. Sain luettavakseni kirjan ja kun olin siitä ensimmäisen sivun lukenut, oli pakko lukea kokonaan. Aivan järkyttävää tekstiä, kertakaikkiaan. En ole voinut edes kuvitella, että sellaista on tapahtunut ja vielä Suomessa. Lukekaapa kirja jos saatte sen käsiinne. Kirjoittaja on Ulla Appelsin ja kirjan nimi "Lapsuus lahkon vankina" Leevi K. Laitisen tarina. Suosittelen tosiaan.

Eihän sitä kokonaan kahta päivää jaksanut nenä kirjassa kiinni olla, pitihän sitä nauttia mökki elämästä, harvinaisesta herkusta kohdallani. Silti ennätin kirjankin kahlata läpi, mutta kuvat jäivät järjestelemättä.

Tarkoitus oli viimeisenä Lopen-iltana käydä Rengossa tapaamassa ystävän perhettä, mutta aikomus kariutui perheenemännän pitkään työpäivään ja lähiomaiseni väsymykseen. Olihan hän viettänyt 2 kuumaa, hikistä päivää ampumapaikalla.

No, nyt olette tietenkin uteliaita tietämään millainen oli kilpailumenestys. Sanoo itse, ettei kehuttava, oli jopa pari paukkua mennyt ohi taulunkin, en muista kumpiko luoti-ase oli kyseessä. Olipa kumpi hyväänsä, "ohi-ampujien kerhoon" pääsi. Ilman pokaalia ja mitalia jäi ukko-rukka.

Lauantaina suuntasimme auton nokan Porvooseen päin. Siellä asui toinen ystävä-perhe. Siinä olikin nyt kyseessä pieni jännitys-momentti, osaammeko perille. Kerran olimme siellä käyneet, mutta siitä on jo aikaa niin paljon, että tietkin olivat ennättäneet muuttaa paikkaa. Karttakirjakin oli vuoden 1996 painosta, ettei siihenkään voinut täysin luottaa. Lähiomainen ihmetteli yhdessä vaiheessa, ettei hän ole vielä koskaan aiemmin sitä tietä ajanut. Minä olin tietysti  vähän vahingoniloinen, että löytyipäs vielä pätkä tietä jota ei voi kehua ajaneensa, joskus kun puheista päätellen tuntuu kolunneen joka kolkan Suomen maasta. Minulle itselleni oli kaikki uutta ja ihmeellistä, olin kuin 'Liisa ihmemaassa' konsanaan.

Pääsimmehän sinne kyläpaikkaankin viimein pienten järjestelyjen perästä ja vastaanotto oli lämmin, kuten myös edellisissäkin kyläpaikoissa, natojen luona. Iltapäivällä teimme muutaman tunnin kaupunki kierroksen joten sain minäkin nähdä Vanhaa Porvoota, jota olen vain kuvista aiemmin ihaillut. Lähiomainen taas halusi nähdä Emäsalon maisemia, koska hän on ollut töissä siellä aikoinaan. Paljon oli kuulemma muuttuneet paikat, mutta tuttuakin löytyi vielä. Pettymyksekseen ei päästykään perille asti, prtit olivat kiinni. Jotain armeijan juttuja oli loppumatkassa. Mutta hyvä näinkin.

Sunnuntai-aamu valkeni aika harmaana, ei ollut, ainakaan sille alueelle, luvattua hellettä vielä tullut. Oli aika kääntää auton nokka kohti Savoa ja koti-kontuja. Selvittyämme kaupunkialueelta, alkoi arpominen mitä kohtaa taas kartasta uskomme päästäksemme tutuille maisemille. Siinä olikin sitten mennä sukset ristiin ja proput palaa, mutta ei sentään kuitenkaan, lopulta olimme yksimielisiä reitti valinnasta ja pääsimme onnellisesti kotiin.

Haluan tässä esittää suur-kiitokset kyläpaikkojemme isäntäväelle hyvänä pidosta, arvaan että luette jossain vaiheessa tätä sepustusta. Paljon muutakin kirjoittamisen aihetta olisi, mutta matkaväsymys ja uni painaa nyt, joten eiköhän tässä ole jo loman kulku pääpiirteittäin.