Nyt sitten muistellaan joulua vielä. Menikin monta päivää tuossa välissä kun ei uskaltanut paljoa konettakaan avata. Oli tavan takaa pieniä sähkökatkoja, varmaan puunoksat painavassa lumilastissaan heilutteli sähköjohtoja. Mutta nyt tuntuu jo tasaiselta sähkön syöttö.

No niin, saunanpuhtaina aloitimme odotella pukin vierailua. Lapset olivat vähän levottomia jostain syystä. Nuorin pojista ei aikonut edes takkia heittää päältään, oli aikeissa vielä mennä ulos. Tietysti vahtimaan mistä päin se pukki tuleekaan. Ei onnistunut, äiti oli sitä mieltä.

Johan kopisi porstupa ja sieltähän se pukki tulikin. Siinä rupatellessa ja kuulumisia kysellessä ja kertoillessa alkoi lasten jalkapohjia jo kuumentaa, sen verran levottomasti jalat liikehtivät. Liekö aikuisiakin jännittänyt kun yritimme laulaa pukille, niin eikös vaan tutut sanat unohtuneet. Vihdoin pukki pyysi lapsia kantamaan paketti säkit eteisestä ja siihen hommaan ei tarvinnut kahdesti käskeä.

Voi sitä paketti määrää. Tuli siinä mieleen yli 60-vuoden takaiset joulut ja pukin vierailut. Ei tarvinnut pukki suurta säkkiä selässään kantaa, sen verran pieni oli paketti määrä. Tosin ei meitä ollut näin suurta joukkiotakaan, nelilapsinen köyhä perhe. Mutta nyt olikin kyseessä 4 perhettä lapsineen ja me vanhukset vielä lisäksi. Kyllä huomasi että elintaso oli noussut näitten vuosikymmenten kuluessa.

Kun lahjat oli jaettu ja pukki saateltu jatkamaan matkaansa, alkoi vimmattu paperin rapina ja ihastuksen hihkaisuja kuului sieltä sun täältä.

Aaton päätapahtuma, näin aikuisten kannalta, oli edessäpäin, eli jouluaaton ateria. Tarkoituksella se oli siirretty myöhäisempään ajankohtaan, eihän lapsia olisi siltä jännitykseltä saanut asettumaan ruokapöytään. Nyt alkoi vimmattu ruokien esille pano ja taas sitä oli meikäläinen kuin ällikällä lyöty. Toisaalta en ollut kovinkaan yllättynyt tyttäreni tuntien, mutta odotin kuitenkin maltillisempaa tarjoilua näin suuren porukan ollessa kyseessä, onneksi velipojat olivat osaltaan auttaneet. Mutta silti.

Näin kun ajan kanssa aterioimme, ei sitä kuuluisaa ähkyäkään tullut. Nyt oli aikaa jutusteluun ja naurun remakkaa kuului milloin mistäkin nurkasta niin hauskaa oli.

Viimein alkoi jo väsymys hiipiä juhlijoiden jäseniin, niinpä aloimme suunnitella yöpymisjärjestelyä, kuka jää tätilään yöksi ja ketkä tulevat mummolaan. No, sehän oli jo ennalta arvattavissa että lapset halusivat tätilään jäädä, olihan siellä jo ennestään pientä ja nuorta porukkaa. Aikuiset sitten mummolaan, Osa menikin toiseen omaan mummolaansa. Näinpä jokainen sai oman petipaikan, joka kuitenkin jatkossa jonkun verran vaihtui.

Valkeni joulupäivä. Mummolan tuvassa aloiteltiin touhuta, oli näet aikomus ravita tämä porukka vaihteeksi täällä meillä, vähän pienemmissä tiloissa. Lämmitettiin leivinuunia että saataisiin paistikupit ja muut edeltä tehdyt ruuat lämmitettyä. Miehille annettiin kalansavustus tehtävät.

Hyvissä ajoin alkoi porukkaa tulemaan ja sain kaivattua apua pöydän kattamiseen ja muuhun sellaiseen askaroimiseen. Minulla alkoi jalka vaivata että se haittasi pahasti kävelyä joten apu oli enemmän kuin tarpeen.

Ruokailun jälkeen osa lähti hiihtämään, lunta oli näet siunaantunut että hyvä latu oli tuohon suopellolle saatu rakennettua ja se olikin kovassa käytössä. Vanhojen valokuvien katseluakin joku harrasti. Ja eräs kuva sai porukan innostumaan lavastamaan kuvan uudelleen. Se oli kuopuksemme kastepäivänä otettu perhekuva. Nyt, 30 vuotta myöhemmin ryhmitymme samanlaiseen kuvaan jossa sisko piti sylissään kastepukuista pikkuveljeä perheen ympäröimänä. Siinä sitä koomisuutta oli kerrakseen kun tämä ”päivänsankari” oli virunut pituutta tuonne n.190 senttiin. Keittiöjakkara piti piilottaa apuvälineeksi. Kyllä siinä naurettiin, moneltako lie pöksyt kastuneet, mutta kuva saatiin otettua. En tosin ole otosta vielä nähnyt, mutta uskon ettei sitä voi hymyilemättä katsoa.

Illemmalla nuoriso yritti mennä luistelemaan mutta pettyivät kun luistelualue ei ollutkaan kunnossa. Pulkkamäki sai korvata luistelun.

Tapanin päivänä piti jo ensimmäisten lähteä kotiaan kohti, pikkuhiljaa alkoi rivit harveta. Sunnuntaina olikin viimeisten vuoro siirtyä tien päälle ja minulle tuli niin tyhjä olo kun kaikki häipyvät.

Tämä oli mieleenpainuva joulu minulle, saada kaikki tähän yhteen ja ympärilleni. Yksi pienimmistä kysyikin: ”Mummo, mikä oli sinulle paras joululahja?” Sanoin että se oli parasta että sain teidät kaikki yht’aikaa ympärilleni. Sitä kun ei tiedä milloin on viimeinen joulu minullakin (tätä en tosin lapselle sanonut). Rankkaa kyllä oli, sen tunnustan. Tämä minun jalka sairauteni antoi tumman varjon juhlan vietolleni. Nyt kyllä on kipu hallinnassa, mutta terve ei ole, vaatii lääkärissä käynnin aikanaan. Monta asiaa jäi tässä kertomatta vielä, mutta pääpiirteittään meidän joulut tuppaavat olemaan tällaisia.

Kaikenkaikkiaan jäi hyvät ja lämpimät muistot.

 

Tässä lopuksi linkki tyttären blogiin jossa hän ilmaisee oman näkemyksensä,tosin tiivistettynä, joulustamme.

http://leidiofthehouse.blogspot.fi/