Tänään on neljäs- ja tämän vuoden viimeinen adventtisunnuntai. Meillä oli kirkkopyhä.
Sattui olemaan kasteliturgia tänään. En ole sattunut aikaisemmin olemaan mukana aikuisen ihmisen kasteessa. Olen kyllä kuullut sellaisesta, mutta en kokenut. Lapsen kastetilaisuus ortodoksisessa uskonnossa on tuttua. Onhan omat 4 lastani kastettu ortodokseiksi, samoin 8 lastenlasta.
Siinä on jotain sanoinkuvaamattoman herkkää ja kaunista.

Nuoruudessa ortodoksisuus oli minulle aivan outo asia. En tuntenut ainuttakaan ihmista kyseisestä uskontokunnasta, ei edes kylällämme asuvat siirtolaiset edustaneet heitä, vaan olivat luterilaisia hekin. Ainoastaan joskus radiosta kuului jumalanpalvelus menoja, jotka tosiaan kuulostivat perin oudoilta. Ei edes koulun uskontotunneilla käsitelty muita uskonto suuntia.

Mutta sitten yks'kaks tapahtuikin sellaista joka toi "uutta väriä" elämääni. Tapasin nuoren miehen ja arvatahan saattaa, miten siinä sitten kävi. Ja hän oli ortodoksi. En minä sitä säikähtänyt ollenkaan, vaikka joku saattaa niinkin luulla. Olen sitä itsekin jäljestäpäin ihmetellyt, miten se tuntui aivan luonnolliselle asialle vaikka olikin uutta minulle.
Eipä aikaakaan kun meidät vihittiin, luterilaisin menoin tietenkin ja anopin tahdosta myös ortodoksi menoin. Ei minulla, kuten myös perheellänikään, ollut mitään sitä vastaan. Olemme näin jälkeenpäin vitsailleet, että emme ole voineet erota kun meidät on vihitty kaksinkertaisesti.

Aikanaan lapset kastettiin ortodokseiksi ja kasvatin heidät myös sen uskonnon mukaisesti, mutta osallistuimme myös joskus luterilaisiin tilaisuuksiinkin.
Nyt on kolmas sukupolvi jo kastettu samaan uskoon josta olen todella hyvilläni ettei lastemme puolisot ole asiassa vastustaneet.

Näitä tällaisia asioita mietiskelin tänään kirkossa. Tuli myös mieleen, että olisin itsekin voinut olla samassa tilanteessa uutta kastetta vastaanottamassa muutama vuosikymmen takaperin. Aivan tosissani harkitsin asiaa mielessäni ja tarkoitus oli seuraavalla kaupunkimatkalla käydä papin luona keskustelemassa asiasta. Sitten eräs pieni asia saikin minut muuttamaan mieleni. Anoppini keskusteli toisen miniän kanssa uskonnoista ja niiden muuttamisesta. Kälyni edusti sellaista uskoa jota anoppi ei oikein hyväksynyt ja sanoi keskustelun lopuksi:"Kenenkään ei pidä isänsä uskonnosta luopua".( Hän  ei tiennyt mitään minun aikomuksistani, niin kuin ei vielä kukaan muukaan.)
Sillon päässäni niinsanotusti naksahti. Minähän olen isäni uskosta luopumassa. Ei...ei niin saakaan tapahtua, ei koskaan.
Eikä ole tapahtunutkaan, minun on hyvä ollut näin, vaikka olenkin ollut "kahden uskonnon loukussa". Eikä meillä ole ollut asiasta mitään riitaa ja erimielisyyttä.
Todellisuudessa oikeastaan tunnen olevani enemmän ortodoksi kuin luterilainen, olen kai kasvanut siihen vaikka en kastetta olekaan saanut, enkä voi osallistua kaikkeen kuten ehtoollisella käyntiin. Ja kaikki tuntemani ortodoksit hyväksyvät minut joukkoonsa. Tänäänkin kirkossa aioin jäädä seisomaan aivan oven suuhun, taka-alalle, mutta eräs vanhempi rouva tuli käsipuoleen ja vei toisten keskelle:"Tule vaan meidän joukkoon äläkä oven suuhun jää," sanoi.

Tämän päiväisestä jäi hyvä mieli ja nyt  on rauha sydämessä. On hyvä jäädä odottamaan joulua.