Nyt on SM-kilpailut menyttä elämää. Sunnuntai-iltana hiihtäjät palasivat kotiin ja siinä sitten loppui minun nautinnollinen lomani.

Nautin yksinolosta täysin siemauksin. Nukuin aamulla pitkään, oli ihanaa kun ei aamu-unista hoputettu pomppaamaan ylös sängystä puuron keittoon jo aamuhämärissä. Ja oli hiljaista. En aukaissut radiotakaan  pariin päivään. Silloin, kun lähiomainen on kotona, hänen ensimmäinen toimensa herättyään on aukaista radio, huonokuuloisena vielä aika suurelle volyymille.

Jo sunnuntaina hiipi mieleen ajatus: tällaistako elämä onkin sitten, kun todella yksin jää. Jos ei kissaa olisi ja puhelinkaan ei hälyttäisi, niin ei tulisi suustaan niin sanan sanaa päästettyä. Ei se pidemmän päälle niin herkkua olisikaan. Niinpä sunnuntain iltapuoleen annoinkin tv:n olla auki jonkin aikaa vaikken katsonutkaan sitä, vain hiljaisuuden rikkomista varten.

No niin, kilpailijat saapuivat kotiin ja elämä palautui tuttuihin uomiinsa. Tupa oli hetkessä kuin pyörremyrskyn jäljiltä. Oli asetta ja asepussia, varuste-kassia ja likapyykkiä joka puolella. Ja nälkä oli kova, onneksi ruoka olikin pian valmiina.

Viime talvena meidän porukkaa oli matkassa 6 henkeä (kesäkisoissa 7), kolmessa polvessa. En nyt kyllä muista mikä oli kisan saldo silloin, mutta nyt heistä vain 3 kykeni ottamaan osaa. Oli loukkaantumisia ja mitä kelläkin syynä poisjääntiin.

Mitali silti irtosi. Nuorin, neiti-S 13 v, sai pronssia. Aikamiehet jäivät nuolemaan näppejään. Tämä neito hiihtää vielä sellaisessa sarjassa jossa pojat ja tytöt ovat samassa, sarja alle- 16 v.  Ainoana tyttönä sarjassaan, hän näytti suurimmalle osalle pojista ns. "närhen värkit". Sanoinkin neiti-S:lle että nyt häntä ei varmaan pidä ladulta pois edes kakkaset narutkaan. Niin kuulemma asia on.

Kyllä se on onnellinen asia, että nämä meidän nuoret tytöt ( 3 )ovat valinneet  tällaisenkin  harrastuksen. Onhan heillä tosin muutakin, on judoa, jääkiekkoa, jalkapalloa, lentopalloa ja mitä kaikkea lieneekään teatteri juttuja myöten.

Monet (lienevätkö kireäpipoisia) kyllä kauhistelevat tyttöjen ampumaharrastusta, miten he nyt aseiden kanssa uskaltavat touhuta, nuorinkin kun on vasta 12v. Turvallinen lajihan se lopulta on, kun ei hosu, on huolellinen ja noudattaa ohjeita ja sääntöjä. Metsästyskortti pitää olla hankittuna ja ampumapaikalla on oltava kaikki luvat omaava aikuinen ammuttajana. Myös harjoittelussa on aikuisen mukana olo välttämätön, yksin ei saa mennä aseen kanssa mesomaan. Kiitettävästi ovat nämä tytöt  sääntöjä noudattaneet.

Nämä kisat olivat nyt ehkä viimeiset tältä talvelta. Lunta ja hiihtokelejä olisi vielä vaikka kuinka, mutta järjestäjät eivät ole osanneet varautua näin pitkään ja runsaslumiseen talveen. Nyt  on jäätävä vain odottelemaan kesää ja kesän kisoja.