Rontti oli varis, siis lintu. Se oli kesy. Mistä lie pojat sen löytäneet ja toivat kotiin ja kesyttivät lemmikikseen. Siitä on jo reilu 25 vuotta.

Nimi linnulle löytyi vaivatta, joku vain ehdotti Ronttia ja se sai heti kannatusta. Syöttää sitä piti alussa lusikalla, kaurapuuro oli mieleistä sapuskaa. Esikoinen vannotti minua, että puuro on keitettävä Elovena-hiutaleista, muu merkki ei ole tarpeeksi hyvää ja pienijakoista. ( Anteeksi pieni mainos-pätkä )

Rontin ruokatauko menossa, Keskimmäinen avustaa.

Ei siinä pitkään mennyt kunnes Rontti oli koko perheen lemmikki. Vähänväliä kuului joku kysyvän: "Missä Rontti on", jos lintua ei pihalla näkynyt hyppelemässä.

Kaikkein huvittavinta tässä oli, että sekarotuinen metsästyskoira (linnunmetsästykseen erikoistunut) Kusti ja Rontti ystävystyivät.

Erottamattomat kaverukset Kusti ja Rontti.

Ne jopa pyyhkivät toistensa suupielet ruokailtuaan. Mutta salaa, ei silloin jos joku oli katsomassa. Mielellään aterioivat kopin katolla ja tietenkin samasta ruokakupista.

Kerran vein katolle kupillisen tähteeksi jäänyttä mannapuuroa. Olin jo menossa pellolle heinätöihin, mutta jäinkin katselemaan navetan nurkalle eläinten touhuja. Jostain syystä olivat niin toisistaan kiinnostuneita etteivät minua huomanneet, sain rauhassa seurata ystävysten ruokailua.

Kun puuro oli syöty alkoi Rontti nokkia hellästi Kustin suupieliin jäänyttä puuroa pois, sitten Kusti  vuorostaan nuolla lipaisi Rontin nokan puhtaaksi. Koira olisi mielellään oikaissut siinä  katolla pitkäkseen, ruokalevolle tietenkin, mutta lintu halusi leikkiä ja alkoi kiskoa riimusta, että nouse ylös ja leiki kanssani. Kusti vain tönäisi kuonollaan Ronttia edemmäksi, mutta lintupa ei antanut periksi, kiskoi ja kiskoi yhä.

Liekö minulta päässyt naurun pyrskähdys siellä nurkalla, kun Kusti huomasi minut. Silloin sai Rontti hatkat. Ja voi sitä häpeemisen määrää mitä Kusti koko iltapäivän kärsi;  ihminen näki miten se, hyvä metsälintukoira kaveerasi tuollaisen ns. roskalinnun kanssa.

Kusti ja Rontti kopin katolla.

Syksyn tullen alkoi metsästys aika. Eräänä iltapäivänä vanhin poika lähti isänsä kanssa metsälle ja ottivat Kustin mukaansa. Hetken kuluttua menin ulos ja kuulin outoa ääntä metsän laidasta. Se oli ihmeellistä ääntelyä, muistutti jollaintavoin itkemistä. Ei auttanut muu kuin lähteä tutkimaan äänen lähdettä. Löytyihän se. Uskokaa tai älkää, se oli Rontti joka istui männyn oksalla ja itki. Sillä oli tietenkin ikävä Kustia, eikä ollut vielä rohkeutta lähteä perästä metsään.

Myöhemmin, samanlaisten retkien ajaksi, Rontti aina katosi, mutta ilmestyi kuin taikaiskusta pihalle raakkumaan, kun metsämiehet ja koira kotiutuivat. Sitä ei saatu selville, oliko piiloutunut johonkin ( ei kyllä kutsua totellut) vai oliko seurannut metsään toisia, eivät kyllä huomanneet sitä.

Jopa naapurikylästäkin isä toi poikiansa katsomaan moista ihmettä, kesyä varista. Sattui juuri olemaan meidän miehillä metsästys-ilta ja ei tietysti Ronttiakaan näkynyt vaikka kuinka huutelin sitä. Sanoin että kyllä se sitten tulee näkyville kun metsämiehet tulevat kotiin. Isäntä oli vähän epäilevän näköinen, että näinköhän. En tarvinnut hävetä lupaustani, kun Kusti pöllähti pihaan kuului samassa navetan katolta tuttu ääntely: "Kraaak , kraaak..."

Myöhemmin syksyllä Rontti sitten yksinkertaisesti katosi. Sitä ei kukaan tiedä mihin se  joutui, lähtikö liian kauas pihapiiristä eikä osannut kotiin. Vai joutuiko jonkun pedon (ketun tai jonkun muun) suuhun, kun ei osannut varoa, voi luulla jopa koiraksi. Tai yksi vaihto-ehto on että joku ampui sen, jos oli laajentamassa reviriään.

Sellainen oli Rontin tarina. Pitää tunnustaa, että jokainen meistä jäi kaipaamaan Ronttia ja sen selkäpiitä karmivaa kraakkumista. Sen verran ennätettiin kiintyä kesän aikana siihen mokomaan.