Olen aikoja sitten luvannut ystävälleni kirjoittaa blogin meidän Santrasta. Nyt yritän viimein saada sen aikaseksi. Se tuntuu yhtä vaikealta kuin saada kyseinen eläin pysähtymään kuvattavaksi. Se kun vain näkee että kamera on esillä, saa sellaisen hepulin että tahtoo aina keretä linssin edestä ennenkuin kamera laukeaa.

Ensin koitan valottaa tätä meidän huushollin kissa-historiaa.

Olimme  ainakin 20 vuotta kissatta, lapsen allergian vuoksi. Mutta viimein alkoi jo pelottaa, jos vaikka nukkuessa hiiret suuhun sujahtavat, niin paljon niitä alkoi olla.

Otimme kissan, nimeltä Mir. Mir olikin hyvä hiirenpyydystäjä, mutta valitettavasti sairastui ja muutti autuaammille metsästysmaille. Rauha hänen muistolleen.

Seuraava kissa olikin sitten Pingo-herra (?). Piti olla poika kissa, mutta  lähes vuoden ikäisestä ei oltu varmoja, kumpi oli. Eläinlääkärikin sanoi että odotetaan vielä että kivekset laskeutuvat, sitten se varmistuu.

Pingolla oli myös veli ( vai oliko se sittenkin sisko?), nimeltään Tango.  Tangosta ei ollutkaan pitkäaikaista iloa, sillä oli joku vika takaruumiissa, jalat pettivät ajoittain. Eläinlääkäritkään eivät osanneet sanoa siihen syytä. Epäilimme että se voi olla pitkäaikaisesta sukusiitoksesta johtuva vaiva. Siinä kävi sitten että Tango joutui pian  niinsasanotun "lyijymyrkytyksen" uhriksi.

Talveksi tuli jostain meille kulku kissa, tummanharmaa iso kolli. Kutsuimme sitä Murrikka-nimellä ja se kesyyntyi  vallan sisäkissaksi.

Ei siinä sitten kovin pitkään mennytkään kun  Palmusunnuntai-aamuna 4 "kivestä" laskeutui peti-laatikkoon. Eli Pingo-herra olikin Pingo-neiti.

Niinä aikoina Murrikka katsoi asiakseen häipyä maisemista. Siinä oli isä, ei minkäänlaista vastuuntuntoa.

Pingoltakin menikin kohta liikunta kyky ja jouduimme luopumaan siitä, mutta pennuista yhden pidimme itse ja se sai nimen Viksu. Viksu piti hiiret kurissa

ja kohta se laji meiltä loppuikin. Viksu kävi sitten kissattomassa naapurissa hiiri-metsällä. Eräs aamu koituikin Viksulle kohtalokkaaksi, jäi raukka auton yliajamaksi. Suru oli suuri, lapset pitivät hautajaisiakin.

Ei muuta kuin uutta kissaa etsimään. Nyt oli vuorossa Vili-poika, villi kuin mikäkin, mutta ymmärsi myös hiirien metsästyksen jujut. Yksi paha tapa sillä oli, aina piti mennä autojen alle, ei pelännyt vaikka auto oli käynnissäkin. Niin siinä sitten eräänä iltana kävi että koti pihassa jäi yliajon uhriksi. Taas suru suunnaton.

Oli hyvä tuuri kun saimme samasta paikasta uuden pennun, Vilin pikkuveljen, aivan saman näköisen ja tapaisen. Sille tuli nimeksi Vikke. Ei ollut Vikke vielä vuodenkaan ikäinen, kun sille tuli kova "kylän-kutke", aina piti mennä kylille. Harkitsimme sille jo pientä leikkaus operaatiota mutta emme ennättäneet mitään kun Joulun alla sai sekin saman kohtalon usean kilometrin päässä kotoa. Suru kissoista ei tuntunut loppuvan lainkaan.

Olin jo sitä mieltä, että jos vielä kissa saadaan, sen nimi ei saa alkaa V:llä. No ei ala, siitä tuli Santra ja on tyttö-kissa.

Santra on syntynyt Viattomienlasten päivänä, siis nyt 7 kk ikäinen.

Mutta ei ole iso kooltaan, eikä lihava. Ihan minun kateeksi käy Santran hoikkuus. Mutta sukkela tyttö totta tosiaan ja ovela. Kun näkee että olemme kylävaatteissa, tietää se jäävänsä taas yksin, piiloutuu mokoma. Monet kerrat on kuumeisesti etsitty, ettei jää sisähuoneissin pahantekoon. Mutta kun vähän aikaa on hiljaista, tulee mitä ihmeellisimmästä piilopaikastaan katselemaan joko ne tosiaan lähtivät.

Annas olla, kun minä käyn tv:n katselu mielessäni nojatuoliin. Vaikka Santra kuinka sikeän näköisesti nukkuu sohvalla, huomaa se aikeeni. Heti hyppää syliin ja yrittää saada nukkumapaikkaa leukani alta, kuten pienenä pentuna. Mutta eihän se enää tuon kokoiselta onnistu. Pyörii ja pyörii siinä, nostaa vielä hännän pystyyn pyöriessään. Minä manaan, että mitä siihen peppuas naamaani tuot, pysy alempana.

Tällälailla sitä sitten telkkua tiiraillaan. Onneksi viimein kyllästyy ja siirtyy tuolin selkänojalle makaamaan.

Kova tyttö on myös hiirien ja myyrien perään.  Myyriä ei oikein tykkää syödä kuten ei pieniä päästäisiäkään. Ne se tuo minulle, tupaan asti. Siinä mulla onkin sitten selittämistä, ei auta olla vihainen, lopettaa vielä koko pyydystämisen, mutta en toisaalta haluakaan kyseisiä "herkkupaloja". Olenpa saanut myös sisiliskonkin ja sudenkorennon. Tänään oli pakko pitää ulko-ovi kiinni, niin paljon alkoi tulla huomion osoituksia.

Eräänä aamuna olin muikkuja siivoamassa rappusilla. Santra tuli siihen katsomaan touhua. Annoin siivoamattoman muikun. Ei kelvannut, nuuhkaisi vaan. Sitten nappasi kulhosta siivotun, alkoi heitellä sitä kuten hiirtä ainakin. Yritin selittää että ei sitä tarvitse enää tappaa, se on kuollut, eikä sillä ole enää likaisia suolia sisällä. Tais ymmärtää, mokoma.

Kissahan heittelee hiiriä, ennenkuin ne on henkensä heittäneet, että niiden suoli tyhjenee. Eivät ne kaikkiea p....a syö, nekään.

Pienenä Santrasta oli lystiä yrittää saada häntäänsä kiinni, jahtaavielä joskus nytkin. Mahotonta kieppumista piti, mutta kun se "mato" oli ovelampi, karkasi aina.

Myös maton alla leikkiminen  on mieleistä siitä. Tänään kun toi tupaan sen pienen päästäisen, meni se maton alle. Siinä olikin kissalla touhua kerrakseen ja minä en tietysti uskaltanut mennä väliin.

Tässäpä tätä Santra juttua jo tulikin. Toiveenamme onkin että tämä Santra saisi olla ilonamme pitkään.

Tosiaan, oli unohtua. Santrallakin kävi kesävieras, Sulo-herra. Hyvinhän tuo Sulo herrasmiesmäisesti käyttäytyi, ainakin näin näkösällä ollessa. Santra yritti häiritä Sulon lepohetkeä, mutta poika vain huitaisi käpälällään kuin sanoakseen, että painu pentu tiehesi siitä.

Jännityksellä tässä odotellaan jättikö Sulo mitään muistoa vierailustaan. Toivottavasti ei.