Nyt on sitten kaikki hyvin, enää ei keljuta eikä kiukuta. Eikä se kiukun syykään ollut niin paha miltä se alkujaan vaikutti. Siinä tais olla (kirjoituksessa nimittäin) dramatisointia mukana.

Liesituuletin näet toimi ihan hyvin, paitsi joku luukku oli mennyt kiinni ja vipu katkennut jonka vuoksi se puhalti rasvakäryisen ilman takaisin "kyökkiini". Siinä ei näet ollut suodattimia lainkaan. Nyt on asia korjattu.

Kurssillekin ilmoittauduin, viimeinkin. Mutta se alkaa vasta maaliskuussa. Enköhän kestäne sinne asti. Tosiasiassa se on edessä tuotapikaa, jos tämä aika samaa vauhtia menee. Jospa minä sen kurssin käytyäni oppisin kunnostamaan kirjoja. Niitä on vinot pinot, arvokkaita vanhoja kirjoja, jotka odottavat kunnostavaa kättä.

Mistähän sekin halu oikein tulee, kun pitäis oppia aina vain uutta, vaikka ei kunnolla hallitse entisiäkään oppimisiaan. Vähän väliä tulee joku asia jonka välttämättä haluaisi vielä oppia. Nämä opiskelut olisivat olleet paljon helpompia omaksua nuorempana, mutta kun se elämän tilanne oli mitä oli, ei niin vain käynyt päinsä lähteä opintielle. Nyt on toisin, pääsee paremmin irtautumaan. Ei lapset ja eläimet jää heitteille ja kun vielä eläkettä saa jonkun roposen, ei tarvitse joka pennosta kinuta toiselta.

Siispä on kerättävä rohkeutta ja heittäydyttävä "opiskelia elämään". Tosiasiassa olenkin jo parin kurssin "pauloissa" kansalaisopiston kautta, mutta lisää..lisää...lisää vain.