keskiviikko, 28. joulukuu 2016

Joulu oli taas, joulu meni taas.

Hiphei ja hurraa! Vielä onnistuin pääsemään tälle alueelle. Koht'sillään tulee kuluneeksi vuodenpäivät kun viimeksi jotain tuhersin. En aluksi ollut muistaa tarvittavia tunnuksia, mutta vihdoin  ne pulpahti jostain vanhojen muistojen syövereistä, joten nyt sitten ollaan tässä vaiheessa.

Se on taas joulu taakse jäänyttä elämää, tänäkin vuonna. Hulinaa ja huisketta riitti vaikkakin pienemmässä mittakaavassa kuin muutamana edellisenä jouluna.

Ensin olin sitä mieltä, että vietämmekin lähiomaisen kanssa hiljaisen ja rauhallisen joulun mikäli se hänen kanssaan onnistuu... sähköjäniksen. Puolet jälkikasvusta kun ilmoitti olevansa estyneitä saapumaan Savoon asti. Ajattelin että vanhemmat lapset viettäköön myös omalaisensa joulun, ei tarvitse huolehtia meidän vanhojen "viihdyttämisestä". Mutta niin vain takajaloilleen nousivat, ei tule kuuloonkaa yksin mökkiin jäämisestä, mukaan vaan yhteiseen riemuun. No, mikäs siinä, viettäkäämme aatto suuressa tuvassa. Mutta lupasin joulupäivän ruokailun järjestää täällä pienessä tuvassa.

Aloitin menyyn suunnittelun, mutta tietysti siihen tuli heti muutoksia. Oli kylätalolla KAUNEIMMAT JOULULAULUT ja sinne oli  mentävä. Ja lennokkaasti, eli lensin pihalla komiasti selälleen. Luulin että selvisin säikähdyksellä, mutta kyllä se illanmittaan tuntui sydänvaivoina. Seuraava päivä menikin lepäillessä. Siitä selvittyäni päätin leipoa joulupullaa. Lämmitin uunin, alustin taikinan, tein ruokaa, vastailin puhelimeen yms. Aloitin leipomisen ja samassa tuli jo nuorta porukkaa seuraamaan hiihtoja tv:stä. 

Yht'äkkiä minua alkoi oksettaa. Huusin että leipokaa pullat, minä en jaksa, tauti iski.

Kyllä pullat tuli leivottua ja kaikki muukin senhetkinen homma. Siinä sivussa mummokin hoidettua. Illemmalla sain sitten "kurin palautusta" eli pysyä iisisti jatkossa eikä hyppiä liikoja. No ei sitten hypitty. Onneksi oli piparit leivottu, ilman niitä ei tunnu joululta. Vähän niinkuin salaa yritin kyllä hommiani hoidella, sain lähiomaisen kaveriksi "villakoirien" metsästykseen. Hän oli vähän sitä mieltä että mitä niitä hätyyttelemään, sopiihan ne olemaan vaikka sängyn alla. Mutta pelkäsin että haukkumaan vielä mokomat alkavat, pitäähän niitä pois imurilla hätistää.

Aatto tuli ja liukkaat pihat ja tiet. Haudoilla käynti hieman pelotti kun oli niin liukasta. Illemmalla isossa tuvassa odotettiin pukkia joka toi taas röykkiön paketteja ja helpotti nuorimmaisen jännitystä. 

Aatto-illallinen oli mahtava...taas. Kyllä oli ison tuvan emäntä ahertanut sen eteen, onneksi oli käly ja tyttäret apuna. Minä vain valmista odotin ja tietysti ähkyyn asti taas söin. 

Seuraavana, eli joulupäivänä, porukka kokoontui tänne meille. Ja taas taas toistui edellis-iltainen tapahtuma. Ja ruokaa riitti, vaikka 14 henkeä pöydän ympärille kertyi. Ja taas oli mahanahkat pinkeinä. Mikähän siinä on että jouluna pitää ahtaa sitä ruokaa sisäänsä niinkuin olis nälässä pidetty muutama viikko. En ymmärrä.

Kyllä se oli mukavaa viettää joulu suuren sakin kanssa, tuntee että ei ole yksin. Vaan joskus haluaa hiljaisenkin joulun kokea, etenkin näin vanhana. Toisaalta , luulen että senkin tulen vielä kokemaan joskus tulevaisuudessa. Mutta sitä en usko että kohtaloni olis yksinäiset joulut. Minulla on niin ihanat ja kiltit lapset että eivät he ihan siihen pisteeseen laske tapahtumien mennä. 

torstai, 28. huhtikuu 2016

Päivä pulkassa

Siinä se päivä meni taas että pätkähti. Mitään näkyvää en saanut aikaseksi koko päivänä, ehkä sitten toisena päivänä. Virkkaustyössä olen päässyt jo keskuskuvion puoleen väliin. Toivossa on hyvä elää että saisin venytettyä vähän pidemmälle, näkisivät lapset että olen edes yrittänyt jotain.

Päivä oli tänäänkin niin sateisen oloista ettei marjapensaisiin ollut asiaa, ei niitä sadesäällä voi ruiskuttaa. Eilenkin satoi ihan koko päivän. Mutta Vapuksi on luvattu jo parempaa säätä, silloin ruiskuttelen.

Tänään varasimme pikku-pikku matkan että ei homehduta täysin tänne metsään. Sitten lähiomainen huomasi että passiakin tarvitaan matkalla. Hyvä tavaton...nehän meni jo vanhaksi tammikuussa. Huomenna on lähdettävä jonkunlaista tunnistus paperia hommaamaan, ei taida kela-kortti kelvata, eikä ajokorttikaan.

Pitää varmaan lähteä katsomaan haluaako kissa tulla yöksi sisälle. Nykyään tykkää viettää öitään ulkona ja päiväksi tulee sisään makoilemaan. Ja nukkumaan tässä on itsekin mentävä, tuolla makuukamarissa taitaa tuutulaulu jo soida (kuorsaus), ei sitä muuten jaksa kaupunkireissua huomenissa heittää.

tiistai, 26. huhtikuu 2016

Uusi aluevaltaus

Ette kyllä usko mikä minua taas viirasi., niinkuin ei olisi mitään muuta tähdellisempää tekemistä.

Ajattelin virkata ohuenohuesta langasta pienen pitsiliinan. Löysin lähiomaiseni vanhan tädin virkkaaman kauniin pitsiliinan jonka mallin mielsin aika helpoksi toteuttaa. Kun vielä kaapissa oli äidiltäni perimät tarvikkeet, pitsin virkkaamiseen sopivia virkkuukoukkuja sekä ohutta pellavalankaa. Tutkiessani koukkuja huomasin että mukana oli vielä koukku jolla olin virkannut kansakoulun käsityötunnilla nenäliinoihin ym. reunapitsejä. Koukku oli niin pieni etten sitä edes vanhoilla silmillä erottant, nimittäin sitä väkästä, vaikka nenälläni oli uudet rillitkin. Piti sormin tunnustella ja todeta että kyllä oli.

                                      Aloitin ketjusilmukoilla. Koko ajan päässä pyöri ettei tästä tule mitään, lanka karkasi jatkuvasti sormien välistä. Tosin hieman suuremman koukun otin käyttöön, mutta silti. Aloitin toisen kerroksen ja pidin jo varmana että siinä on tulossa jatkoa "tulevaan  näyttelyyni" joka koostuu ainoastaan kesken jääneistä käsitöistä. Pääsin jo kolmannelle kerrokselle, mutta sitten tulikin jo nälkä ja piti nousta etsimään välipalaa.

Aika näyttää yltääkö tämä valtaus pidemmälle, mutta pahasti pelkään että työ "näyttelyyni" päätyy. Toisaalta...toivossa on hyvä elää, jospa edes yhden liinan saisin aikaan tämän maallisen vaelluksen aikana. 

Se tärkeempi työ olisi ollut tänään marjapensaiden kevätruiskutus. Aloittelinkin sitä, mutta alkoi sataa tihuutella niin ei onnistunut ruiskutukset. 

torstai, 8. lokakuu 2015

Blogin henkiin herättämistä.

Ihan vaan kokeilen vieläkö blogini ottaa vastaan kirjoituksia. On niin pitkäksi aika päässyt venähtämään, että oli jo pelko vuodatuksen poistaneen koko blogini. Vaan löytyipä se vielä. Tässä olisi torhistauduttava ja koitettava saada aikaseksi jotain luettavaa. Tai ainakin niinsanottuna muistiinpanoina voi tätä pitää, että voi tarkistaa joskus jonkun tapahtuman ajankohdan ja olla sitten taas oikeassa.

Olin 3 viikkoa sitten ruskaretkellä Pohjois-Suomessa, siitähän sitä pitäisi jotain legendaa heittää tänne ennenkuin muistot pakenee, mutta odottelen vielä jonkun päivän että saisin apuvoimia kuvien siirtämisessä puhelimen muistista. Sitä temppua en itse hallitse.  

Hyvillä mielin lähdin retkelle, olin sitä mieltä että kaikki onnistuu nyt. Edellisenä syksynä kipeytynyt kantapää oli jo parantunut ja olkapäätkin olivat siedettävät kun muisti jumpata vaan. Mutta kuinka ollakkaan, ei se niin mennyt kuin haaveilin. Tai toisaalta...olisi se pitänyt arvata. Kun tällainen vähemmän hento ihminen istuu tunti tolkulla linja-autossa jossa liikkumatilaa on hyvin rajoitetusti niin eihän se ongelmitta mene. Jalottelutaukoja tosin oli tuon tuostakin mutta ei se näköjään riittänyt. Iskias mokoma alkoi vaivata jo toisena matkapäivänä.

Se vaivaa vieläkin. Olen etsinyt tietoa vaivasta, sen syystä ja mahdollisesta hoidosta. No mitä selvisi? Paranee usein itsekseen. Kipu voi kestää kuukauden, toisilla kaksikin. Lohdutukseksi sanotaan että voi mennä puolikin vuotta. Siispä ei tässä mitään hätää ole, ainakaan ei liian rajusti tunnu paranevan.

maanantai, 6. huhtikuu 2015

Kevään mietteitä

Aikamoista hidastelua on viimeaikoina ollut tämä blogini päivitys. Joko se tosivanhuus iskee päälle vai missä vika piilenöön. Ei ainakaan ilmoissa pitäs olla valittamista. Talvi on ollut mitä parhain, ainakin näin sisätiloista katsottuna...hehheh. Valitettavasti ulkoilu on jäänyt vähiin, oikeasti olemattomiin, tuo kantapään kipu kun on lyönyt kapuloita rattaisiin tehokkaasti. Sitkeesti olen odottanut ja toivonut sen paranevan itsekseen ja onhan sitä tosin ollut havaittavissakin, mutta hidasta, tosi hidasta on. 

Vihdoin annoin periksi ja tilasin lääkärille ajan. Ilmeni näet jo muutakin alkuperäiseen kipuun liittyen. Jos nyt sais vähän helpotusta ja pääsis kunnolla vaikkapa pihahommiin. Ja sitä lajia riittää, sillä syksyllä jäi kaikki tekemättä. Niin että toteen kävi taas yksi sanonta: Edestään sen tekemättömän löytää.

Nyt näyttää jo todellakin että se kevät koittaa. Lumet on lähestulkoon jo sulaneet. Kovin suuret ei lumimäärät tosin olleetkaan, enempi kuitenkin kuin edellistalvena jolloin kärsittiin lumipulasta peräti. Korkein lukema nyt lumimittarissa tais olla peräti 45 sm. Tasaseen tahtiin ne hanget sitten alkoivat huveta paljastaen lakaisemattoman pihamaan. Tosin sitten pariinkin otteeseen meikäläisen häpeän tunnetta armahdettiin koska satoi pienen kerroksen uutta puhdasta lunta. Ei siitä kyllä pitkäaikaista apua ollut. Mutta "antaa olla akan järvessä, nousoo se sieltä poiskii", eli kunhan saan koipeni kuntoon niin alkaa se harava laulaa...toivottavasti.

Jäät ovat vielä, kuulemma, "kantavat" pilkillä käyvien riemuksi ja kotona odottavien kauhuksi. Minä en kertakaikkiaan ymmärrä tuota heikoilla jäillä keikkumista. Lähiomainenkin lähti yks'päivä pilkille ja myös iskukoukkuja kokemaan. Lupasi palata tunnin kuluttua. Meni tunti...ei kuulunut. Ei vielä toiseenkaan tuntiin. Ajattelin soittaa kysyäkseni kummalla puolella jäätä hän on, mutta puhelinpa olla nökötti tuvan pöydällä. Tulihan se viimein sieltä ja minä pääsin avaamaan sanaisen arkkuni. Olin tosiaan hieman pahalla päällä, mitä ihmettä hän ajattelee tuollaisella pelillä, ei edes puhelinta mukana. Miten hän luulee minun kipeällä jalalla rämpivän kilometrin matkaa upottavassa hangessa lammelle katsomaan tilannetta ja niin edelleen. Puhelimella voisin tarkistaa onko apua hälytettävä vai voinko rauhassa jatkaa odottamista. Ikävää kiusaamista tuollainen, kun tietää vielä miten pelkään jäitä ja etenkin niiden pettämistä. Sen jälkeen on onneksi ottanut puhelimen eikä liian kauan ole viipynyt. Joskus kannattaa näköjään nousta takajaloilleen ja antaa kuulua.

Nyt on pääsiäinenkin mennyt menojaa, viimeisiä tunteja vietetään. Huomenna alkaa taas arki. Senverran on yritettävä lähteä liikekannalle, että katsastaa omenapuut ja leikkaa niistä ne ylimääräiset oksat. Siis kevät leikkaus, jos sais jonkunlaista satoakin ajan mittaan. Ja pitäisihän noita kukansiemeniäkin yrittää kylvää itämään. Olisi sitten kesemmällä taimia joita kukkapenkkiin istuttaisi, mutta se onkin sitten jo toinen juttu. On näet käynyt niinkin että idätetyt ja taimelle nousseet kylvökset ovat kuivuneet laatikoihinsa, en ole näet mikään viherpeukalo. Silloin sanoin jälkikasvulle että jos näette minun hypistelevän siemenpusseja niin puuttukaa ihmeellä asiaan. Nyt eivät ole puuttumassa.